Olen joskus söpöttänyt vakavalla naamalla, että pitäisin suuremminkin Dead or Alive -sarjasta, mutta kupla puhkesi aika nopeasti, kun ensimmäistä kertaa paneuduin sarjaan oikein kunnolla. Koska jokunen jo pisteistä pillastunut fanipoikanen saattaa tunnistaa minut "siksi hemmetin Mortal Kombat -pelleksi", täytyy tässä välissä röyhistää rintaa ja huomauttaa nyrpeästi, että allekirjoittanut on enemmän kuin tarpeeksi hakannut myös Virtua Fighteriä, Tekkeniä ja Soul Caliburia, kahden jälkimmäisen tapauksessa myös uusimpia, erinomaisia osia. DOA4 kärsii tyylipuhtaan rökäletappion, kun sitä vertaa mihin tahansa näistä nimekkäistä sarjoista - grafiikkansa ja nettiominaisuuksiensa ansiosta se toki voittaa selkeästi "ne muut", täysin yhdentekevät mätkintäelämykset. Mutta mitä virkaa on näyttävyydellä tai edes "huippuunsa hiotulla" (mainoslause) taistelusysteemillä, jos peliä yksinkertaisesti ei ole hauska pelata? DOA4 on ja yrittääkin olla urheiluväline, ja sellaisia kapineita en ole koskaan hyvällä katsonut.
Kärsimysnäytelmä - tisseillä
 |
| Torikentän toteutuksessa on kilpailijoilla kopioitavaa. |
Mutta aloitetaan pelin parhaasta puolesta. DOA4:n käsitys kenttien interaktiivisuudesta on nannaa pelattavuuden kannalta ja maistuvaa pelkkänä silmäkarkkinakin. Se on jo nähty, että hahmot lentelevät läpi ikkunoista ja alas parvekkeilta, mutta se kuinka hahmot törmäilevät kenttien kiinteisiin ja särkyviin esteisiin, näyttää parhaimmillaan niin sulavan luonnolliselta, ettei toimintaa aluksi reaaliaikaiseksi uskoisi, ellei sitä omin sormin ohjaisi. Hajoavalla irtaimistolla täytetty aurinkoinen tori, temppeli portaineen, vetinen vuoristokanjoni, tie jolla autot saattavat ajaa taistelijoiden päälle, eläväinen afrikkalaismaisema ja keväinen aasialaiskylä - taisteleminen näissä lavasteissa nostaa pelin osakkeita. Kenttiä on mainittujen päälle vielä muutama, mutta kokonaismäärä on lähinnä välttävä, eikä muutama areena ole sen kummoisempi kuin näissä peleissä kymmenisen vuotta sitten.
En lyttää myöskään pelin taistelusysteemiä, varsinaisesti. Kieltämättä se on juuri sitä sorttia, jonka suuntaan "ne", jotka vääntävät näitä elämäntehtävään, pokkuroivat pakarat pystyssä. Meitä muita on muistettu tasan sen verran, että perusteet ovat nopeasti sisäistettävissä. Kokonaisuus rakentuu lyönnin, potkun, heiton ja torjunnan/vastaliikkeen ympärille. Nappia painamalla tapahtuu jotain, kahta nappia painamalla enemmän ja kun nappeja painellessa tekee ristiohjaimella jotain johonkin suuntaan, tekee hahmo sen suuntaisen liikkeen kuin tuli sohittua. Jos joku lyö, lyö nopeammin tai torju, ja jos joku torjuu, heitä. Ajoitus on kaikki kaikessa. Kun nämä seikat ovat takaraivossa, heiluu kinttu kiitettävän monipuolisella ja näyttävällä tavalla. Samantasoista vastustajaa vastaan taistelu on hauskaa, kunnes jompikumpi löytää naurettavan yksinkertaisten, naurettavan tehokkaiden kombojen ihanuuden. Hahmojen vaativampia (ja reilumpia) hienouksia ja vivahteita, kuten kiepautus-napsautus-taakse-eteen-komboja, voi koettaa sisäistää pelin harjoitustilassa, mutta aloittelijaa tällainen ei ilahduta.
 |
| Tarkan ja näyttävän grafiikan huonot puolet: paperihiukset ja -vaatteet, ilmeettömät kasvot, barbieiho, asioiden läpi menevät asiat ja animaatiot, jotka eivät ala siitä mihin edellinen loppui. |
Kertokaa minulle: kuinka monessa pelissä joutuu harjoittelemaan ihmispelaajia vastaan, ennen kuin pärjää tietokoneelle? Team Ninjan vekkuliin tyyliin DOA4 rikkoo ihmisoikeuksia vaikeudellaan. Et voi ottaa peliä kotelosta ja alkaa lämmittelemään, ellei sinulla ole samantasoista pelikaveria. Vielä siinä vaiheessa kun mielestäni hallitsin pelin jotenkuten ja olin läpäisemässä viimeisiä juonitiloja, tarkoitti kahdeksan matsin voittaminen helpoimmalla ("normal") vaikeustasolla sen verran montaa tappiota, etten kyllästynyt paitsi peliin, vaan myös matematiikkaan. Hahmot ovat vieläpä niin mahtavassa epätasapainossa (mikä on fakta myös ihmispelaajia vastaan ainakin, elleivät pelaajat hallitse hahmojaan gurumaisesti), että vaikeus riippuu täysin siitä kellä pelaa ja ketä sattuu vastaan. Ja onko kutkuttava haasteellisuus, mistä Team Ninjaa aina ylistetään, todellakin sitä, että muun muassa loppuvastuksen voittaa joko vuoden harjoittelulla, tai vahingossa tasan yhdellä liikkeellä?
Hau hau, vuh, ja tissejä
Entäs ne vastaliikkeet? Ne ovat yksi näistä asioista, jotka kaivavat järjettömän suuren kuilun hyvien ja huonojen pelaajien välille: toiset hallitsevat niillä, toisten ei kannata edes yrittää. Ottelu itseään parempaa pelaajaa vastaan on sama kuin takoisi päätään seinään. Dead or Alive 4 on luonnottoman nopea peli. Evoluutio ei ole antanut ainakaan minulle kykyä ymmärtää nanosekunnissa, että liikeanimaatio on alkanut, tuleva isku tulee osumaan polvilumpiooni, ja että minun täytyy siksi painaa taakse-alaviistoon+vastaliike juuri oikealla hetkellä. Kun tietokone tai superpelaaja tekee tällaisen tempun sen ainoan kerran kun luulen, että minulla on paikka läppäistä heitä, minusta tulee aivan oikea apina. Pongo pygmaeus. Ei jumankeuta: minusta tulee oranki. joka mylvii ja lyö nyrkillä peliohjainta ja on puolimatkassa kohti Team Ninjan päämajaa näyttääkseen lafkan aurinkolasipäiselle pääidiootille kuinka meillä päin lyödään, ennen kuin se leppyy ja muuttuu arvostelijaksi syötyään banaanin.
 |
| Kiire jo on! Kiire jo on! Matsi on venynyt jo viiteen sekuntiin. |
Helppo oppia ja vaikea hallita todellakin on hyvän pelin tunnusmerkki, mutta DOA4:n helppo ja vaikea ovat kuin kaksi tissiä, jotka ovat joutuneet luonnottoman kauas toisistaan puoskaroitujen silikoni-implanttien takia. Ongelmaa ei olisi, jos ensimmäinen tissi olisi niin hyvä, että kätensä jaksaisi siirtää sille kainaloon valuneelle toisellekin. Mutta kun DOA4 on niin hemmetin tylsä peli. Olin kurkkuani myöten täynnä sitä jo ennen, kuin aloin hahmottaa kokonaisuutta. Eikä edes voittaminen lohduta. Mätkintäpeli on nähdäkseni sitä parempi, mitä lähempänä sen peruslogiikka on toimintaelokuvien vastaavaa: pitäisi olla mahdollista tuntea häviävänsä oikein kunnolla, voittavansa oikein kunnolla ja matsanneensa viimeisen päälle tasaväkisen matsin. DOA4:n matsit kestävät pahimmillaan vain kymmenen sekuntia. Ne ovat sellaisia rupsahduksia, etten viitsinyt tallentaa uusintoja edes sellaisista otteluista, joissa satuin voittamaan itseäni taitavampia vastuksia. En tuntenut tehneeni työtä.
Tissejä näkee myös linjoilla
Nettipeli nostaa DOA4:n yhdentekevyyden suosta. Tämä ei tarkoita sitä, että DOA4 olisi netissä hyvä, vaan sitä, että valitettavasti se on paras. Vaihtelevantasoista peliseuraa on runsaasti, joten peliään todella pääsee pelaamaan. Tarjolla on kaksintaistelua ja neljän pelaajan tag-team -rymistelyä. Kolmiulotteisiin pelihuoneisiin, jollaisia käyttäjät voivat ostaa voittorahoillaan, mahtuu jopa kuusitoista pelaajaa. Suosituin pelimuoto on "voittaja jatkoon", joka yhdistettynä kymmenen sekunnin matseihin ja lukuisiin vuoroaan vartoviin kanssapelaajiin tarkoittaa sitä, ettei touhua kauaa katsele, ellei varaa sohvalle lukemista. En voi ymmärtää, mitä vikaa olisi vaikkapa sellaisessa turnauksessa, jossa matsit käytäisiin samaan aikaan? Lämmin kiitos Team Ninjalle nyt ainakin siitä, että sain uusimman National Geographicin viimein luettua.
 |
| Epäreilun hannarin suosikkeja: mielipuolisesti teleportaileva ninja ja muita nopeampi superpissis. |
Vuoroaan voi odotella useammissakin pelimuodoissa, mutta tämähän ei ole kuin vivahde-ero. Paras vaihtoehto on "häviäjä jatkoon", sillä kyseessä on ainoa pelimuoto koko pirun DVD-levyllä, jossa se saa kunnollista harjoitusta, joka sitä eniten tarvitsee. Sitten vähintäänkin yllättävä varjopuoli pelistä, jonka tekniikka on mukamas huippuunsa hiottua: nettipeli hidastelee häpeällisen paljon. Yhtään liioittelematta touhu rullaa erittäin usein vain 5-15:n kuvan sekuntivauhdilla, vaikka omalla yhteydelläni on tähän saakka pelannut tasan tarkkaan peliä kuin peliä. Hidastelua, bugailua ja useiden minuuttien jumittumisia on havaittavissa myös valikoissa, eikä pelistä usein pääse pois kuin guide-napilla - pariin kertaan ei silläkään.
Tyylittömiä tissejä
Lopuksi hemmottelen itseäni ja alan fanaattiseksi. Dead or Alive 4 on tyyliltään: yhtäaikaisesti niin persoonaton ja niin kamala tekele, että tähän väliin tarvitaan kirosana, jota en saa käyttää. Sekoilu on jees, jos kyse on huumorista, tai jos sekoilulla on joku muu selkeä syy tai edes jonkinlainen teema. DOA4 on satunnaisperiaatteella arvottu kokoelma roskaa ja luonnottomasti nytkyviä tissejä. Ainoastaan hahmoihin on selvästi käytetty ajatusta - siis vain yhtä ajatusta, joka on seuraava: "luodaan yksi karikatyyrimäinen hahmo mahdollisimman moneen voimafantasiaan". Mieshahmot ovat yhtä kuin synkkä ninja, kimittävä brucelee, vanha mestari, jäykkä sotilas ja tyhmä painijakolossi. "Katu-uskottaville" pelaajille on tarjolla vetelä renttu ja suupaltti jou-mään. Ainoa harvinaisuus on androgyyni poikatyttö-poika. Naishahmoilla, joiden hinkkien hyllymiseen ja kalsareihin koko sarja perustuu, ei ole näinkään paljoa persoonallisuutta, vaan heidät erottaa ennen kaikkea hiuksista. Kasumi, Kokoro, Hitomi ja Leifang eritoten ovat niin samannäköisiä, etten oppinut muistamaan mitkä liikkeet kukakin heistä osaa, ja tämä oli jo oikea ongelma.
 |
| Loppuvastuksen lollot koostuvat viinikumista. |
Dead or Alive on turnaus pelin sisäisessä maailmassa, mutta eipä sitä tietäisi, ellei juonitilan muutamassa välinäytöksessä näin väitettäisi. Parissa kentässä taustalla on (kisa?)yleisöä, mutta useimmat "juonielementeistä" selittävät jotain aivan muuta, missä ei yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ole mitään järkeä. "Myy minulle tuo kaalinpää". "Ei, minä ostan tuon kaalinpään." "Minä olin täällä ensin!" Ja sitten tapellaan - voi lahjat ja luovuus! Teknisesti komeat, mutta lapselliset ja logiikasta vapaat CGI-loppuvideot kruunaavat yksinpelin idioottimaisuuden. Entäpä nettipelin pelihuoneet sitten? Ne ovat muuhun tyyliin liittymättömiä humpuukihouruloita, joissa höperöt eläimet ja ninjat telmivät ja chattailevat aivan jouluissaan. Arvostan lukemattomia Japanista tulleita asioita, mutta juuri tällainen umpijapanilainen mukahauska tyyli, jossa dinosaurukset (erään kentän teema), kananpojat (pelihuoneissa), Master Chiefin kolmimetrinen pikkusisko (avattava hahmo), valolöllöloppuvastus ja tuhat pomppivaa daisaria vetävät vaihtoehtoisissa nahkahörhelöpuvuissaan letkajenkkaa niin että umpisuoli soittaa Sibeliusta, pitäisi kieltää ihmiskunnan sivistyneisyyden nimissä. Mitä hienommaksi tekniikka kehittyy, sitä selvemmin pelitalojen luovuuden rajat näkyvät.
No, olihan tässä tissejä
Kurkku on haukuttu käheäksi, mutta on hyvä ymmärtää, että äärimmäinen negatiivisuuteni johtuu osaksi siitä, ettei se olisi kenenkään etu, jos käsittelisin silkkihansikkain keskeneräistä ja keskinkertaista peliä, joka on tuomittu kaupalliseksi menestykseksi jo vuotta ennen julkaisuaan. Huono tuote DOA4 ei missään nimessä ole. Jos muut perusasiat olisivat nykyisellään, mutta nettipeli toimisi niin kuin on oikeutettua pyytää ja yksinpeli itkettäisi vähemmän, olisin valmis antamaan paljon anteeksi ja ilman muuta heltyisin luovuttamaan pelille Hyvän (80+) arvosanan. Lähelläkään Erinomaista (90+) DOA4 ei ole tuhannesta syystä, ja kun muistaa että Team Ninja halveksii perustaitoisia peruspelaajia yhtä paljon kuin minä heitä, olen päättänyt antaa jokaiselle huvikseen pelaavalle Xbox-mätkintäfanille heidän koko peliuransa mullistavan aivan uskomattoman hyvän megavinkin: ostakaa Playstation 2.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
