Nintendolla ei ehkä enää nykyään ole kilpailijoidensa kaltaisia jättimäisiä kehitysbudjetteja kaikille peleilleen, mutta yksi kiistaton etu heillä on. Yrityksessä on selvästi töissä umpihulluja. Ai miten niin? No kellekään muulle nyt vain ei tule mieleen, että kun ensin on tehty rumpuohjain rytmipeliä varten, käytetään sitä seuraavaksi pelissä, jossa rummuttamalla ohjataan gorillaa kenttien läpi. Eikä siinä kaikki: jotenkin tämä kokonaisuus on vielä saatu omalla hillittömällä tavallaan toimivaksi.
 |
| Sankarimme itse. Taputus saa körilään liikkeelle. |
Donkey Kong Jungle Beatissa pelaajalla on siis vain neljä erilaista kontrollia. Pelkkä vasen tai oikea rumpu liikuttaa DK:ta haluttuun suuntaan, yhtä aikaa rummuttaminen saa karvakasan hyppäämään, ja taputus rumpuohjaimen mikkiin taas innostaa kelpo kädellisemme tarttumaan ympärillään oleviin esineisiin.Tarkoituksena on kulkea kenttiä läpi, kerätä mahdollisimman paljon banaaneja, ja voittaa lopussa vaanivat hirviöt. Riittävän suuren banaanimäärän uhraaminen jumalille sitten tuottaa sinettejä, joilla voi availla lisää kenttiä.
Sanatonta ymmärrystä
Heti aluksi huomio kiinnittyy siihen, että DKJB on hyvin vähäsanainen peli. Alkuopastus tulee enimmäkseen visuaalisesti eli rummun kuvina, ja ihan ensimmäinen kenttä on hupaisa tutoriaali, jossa pikkuapinat johdattavat Donkkaria juoksemaan ja hyppimään. Tällainen design-päätös antaa pelille mukavasti lisää omaa ilmettä.
 |
| Kun mato ajaa takaa ja lumipallo uhkaa jyrätä, on aika... taputtaa! |
Hyvä onkin, että alku on leppoisa ja selkeä, sillä varsin nopeasti peli lähtee aivan hervottomaan suuntaan. Aivan oikein on ymmärretty, että tällainen suoraviivainen 2D-meno on parhaimmillaan juuri silloin, kun toiminta on äärimmäisen vauhdikasta. Donkey Kong hyppii pitkin vuorenseinämiä, ratsastaa ja hyppää jonkinlaisella antiloopilla, syöksyy läpi jäävuorien, singahtelee halki ilman jättimäisiä kukkia apunaan käyttäen ja laskeutuu alaspäin terälehti laskuvarjonaan. Kenttäsarjan lopuksi annetaan pataan isolle pahikselle, jolloin rummut toimivat nyrkkeinä.
Kysy Liisalta, kun hän on kaksimetrinen
Donkey Kongin maailma on kuin tavallista Nintendo-estetiikkaa LSD-matkalla. Lähes ylisöpöön väriskeemaan tuovat kontrastia äkkinäiset välähdykset, joissa toiminta pysähtyy ja kuvan värit muuttuvat negatiiveiksi. Välillä isketään vaikkapa omenaa Matrix-tyyliin hidastetusti. Kenttien lopussa odottaa sitten yleensä jokin valtava hedelmä, jonka kimppuun DK loikkaa ja alkaa takoa sitä raivolla. Okei.
 |
| Donkkari donkkaa tykimmin. Lintua turpiin. |
Ennen pitkää myös pelaaja alkaa epäilemättä näkemään kaikenlaisia värejä, sen verran vauhdikas ja fyysisesti kuluttava tämä peli on. Hiki tulee ja henki loppuu kuin parhaassakin tanssipelissä, vaikkei jalkoja tarvitsekaan käyttää. Pelisession pituutta myös rajoittaa se, että tottumattoman kämmenpohjat vaihtavat pian väriä punertavammaksi ja muuttuvat varsin aroiksi takomisesta. Tämä on tietysti osittain hyödyllistäkin pelin pituuden kannalta, sillä melko suuresta kenttämäärästä huolimatta toiminnan yksioikoisuus takaa sen, että Donkkarin seikkailut voisi pelata läpi yhdessäkin illassa. Ellei siis fysiikka tule vastaan.
Gorillat maailmankartalle
Kannatan aina jo periaatteesta uusia ideoita, ja DKJB on totta vie sellainen. Taas kerran ajatus, jota ei ole nähty aiemmin, mutta joka vastoin kaikkia oletuksia toimii varsin mukavasti. Pelibisnes olisi niin paljon kuivempi ilman näitä suunnittelijoiden irrottelusessioita.
 |
| Perinteisimmillään peli on kuin 10-vuotias tasoloikka. |
Samalla kuitenkin taas se kuuluisa hintakysymys vähän mietityttää. Peli on kyllä hysteerisen hauska aikansa, mutta alkaa hiukan toistaa itseään jo toisen kenttäsarjan tienoilla, ja tämä fiilis kertautuu jokaisen uuden kentän kohdalla. Rajallinen kontrolli ja hurja vauhti aiheuttavat väistämättä tunteen, jossa pelaaja on enemmän matkustaja kuin kuljettaja. Tämänkin vuoksi peliä kannattaa pelata pienissä erissä, eikä ahnehtia koko hommaa läpi kerralla. Lisäbanaanien ja sitä kautta kenttien toivossa voi toki myös pelata samoja tasoja uudestaan, jos eivät känsät kämmenissä vielä tarpeeksi kivistä.
Hyvänä puolena tietenkin pelin hintaan kuuluu rumpuohjain. Vaikka alkuperäinen Donkey Konga olisikin jo hankittuna, toiset rummut lisäävät siihen tasaväkisen kaksinpelin mahdollisuuden ja nostavat näin myös alkuperäisen investoinnin hupiarvoa. Vastaavasti donkeykongaton voi sitten jatkossa hankkia nämä pelinsä ilman rumpuja, oletettavasti edullisempaan hintaan.
Edes pari tahtia
 |
| Ja sitten toisinaan taas loikitaan pitkin kukanvarsia. |
Kaikkien näiden varauksien jälkeenkin Donkey Kong Jungle Beat onnistui viihdyttämään ja naurattamaan toistuvasti, mikä ei voi olla kuin merkki laadusta. Sen sijaan lapsiyleisöön se ei oikein vedonnut kenties liian nopean tahtinsa vuoksi, yleensä Nintendo-pelejä jumaloiva 11-vuotias sukulaistyttö kokeili peliä kerran ja jätti homman sitten sikseen valittaen vaikeutta. Sen sijaan vanhemman polven edustajat, joiden itsetuntoa eivät kaiherra pelin karkkivärit ja muuten naivistinen pinta, tekevät viisaasti edes kokeillessaan tätä kummajaista.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Mikko Heinonen
