Sen verran ilkeä ja ahdasmielinen rasisti täytyy aina olla, että voi ilmaista mielipiteensä amerikkalaisten tyhmyydestä esittämällä sinällään viattoman kysymyksen: arvatkaapa mikä on syy sille, että jotain niin täydellistä roskaa kuin Army Men on ja on aina ollut kannattavaa tehdä vuodesta toiseen? Kyseessähän on yksinkertaisesti umpikehno sotapelisarja, jossa sotilaat eivät ole muovisen näköisiä mukaihmisiä, vaan etäisesti muovia muistuttavia mukamuovileluja. Kun he ammuskelevat toisiaan jossain hah-hah-hassussa paikassa kuten hiekkarannalla hiekkalelujen seassa, lentelee heistä pieniä muovinpalasia. Hah hoh... on se niin hauskaa, jopa tasan neljänkymmenen pisteen edestä. Perusteellisempia solvauksia löytyy alhaalta päin:
Pelastelkaa Sotamies G.I. Joe
 |
| "Rakastan muovin tuoksua aamuisin." |
Myönnetään näin aluksi sellainen karmaiseva asia, että nuorena ja tyhmänä, kun pelasin ensimmäistä kertaa jotain Army Men -strategiavouhkailua tietokoneella, kävi mielessä sen suuntaisia ajatuksia että peli saattaa olla hyvä. Järkiini tulin noin kymmenessä minuutissa. Tällä kertaa ei kestänyt niinkään kauaa, ja johan tuli harvinaisen selväksi, että arvosteluun vaadittavat pelitunnit tulevat olemaan työtä sanan varsinaisessa merkityksessä.
"Sarge" johtaa armeijaa joka voi ostaa vahvistuksensa mistä tahansa ruokakaupasta jossa ei ole oikeita leluja, vaan niitä pyöriviä rihkamatorneja, joissa roikkuu epäkuntoisia vesipyssyjä, pieniä muovieläimiä ja tinasotilaiden muovisia halpaversioita, joista tämäkin pelin kuvatus kertoo. Sarge on vihreä sekä iholtaan että vaatteiltaan ja vihaa täten kaikkia japse... siis keltaisia muovisotilaita, joilla ei ole mitään tekemistä Pearl Harborin pommittamisen kanssa Ben Affleckista puhumattakaan. Kun rauhansopimusta ollaan allekirjoittamassa, laukoo kliseiseltä toimintahahmolta näyttävä superpaha pari pommia ja tappaa muiden muassa Sargen henkilökohtaisen muijan. Ei mutta jurkeles!
Sarge on pelihahmo joka osaa ampua ohi, kyykistellä aina kun ei pitäisi ja hyppiä siten, että leijuu ilmassa omituisesti. Kun hän seikkailee pitkin maita ja mantuja, kuvataan häntä hänen selkänsä takaa. Kamera toimii suhteellisen, jos ei kuitenkaan äärimmäisen kehnosti. Jostain kumman syystä kameraan ei osu ikinä mitään mielenkiintoista. Asevalikoima kattaa nalliversiot kaikista perinteisistä sotapeliaseista, konekivääreistä liekinheittimeen. Jokaisesta kuuluu puts, paitsi liekkarista. Muovinpalasia lentelee. Peliä ei tarvitse onneksi pelata tosissaan, sillä automaattitähtäys etsii nappia painamalla seuraavan tähdättävän keltahousun. Tai etsii silloin kun kyseinen ominaisuus toimii.
Isku Moka-Dishuun
 |
| Ihonvärillä ei ole väliä, kunhan se ei ole keltainen. |
Joku voisi väittää että Army Menit on suunnattu lapsille ja niitä pitäisi arvostella lastenpeleinä... Vaan näyttäkää minulle lapsi joka haluaa ampua leikisti leikkisotilaita, niin minä näytän teille lapsen, joka ajelee mummojen yli Vice Cityn kaduilla aina kun ei ole kotona valehtelemassa. En menisi myöskään vannomaan että lentelevät muoviraajat, elävältä sulavat sotilaat ja ylipäätänsäkin "pelkkien" lelujen kuolema ja kärsimys ja yleinen synkistely sopivat kaikkein pienimmille - ja nyt puhutaan jo niin pienistä, etteivät he tajua mitä potaskaa tämä peli sisältää. Harvinaisen mielenkiintoiset äkkikuolemat pitävät huolta myös siitä, etteivät kuolaa ja muuta epämiellyttävää vielä vuosi sitten vuotaneet pelurit pääse ensimmäistä kenttää pidemmälle.
Jos teoriani pitää paikkansa, pelaavat tätä keski-ikäiset perheenisät jotka ottivat hieman liikaa rohkaisua ennen pelihyllylle hoipertelua. Ideansa puolesta peli kyllä sopisi lapsuusaikoja nostalgisesti muisteleville naavaparroille, mutta silloin muovisotilaiden kärsimyksestä pitäisi tehdä taidetta ja siitä pitäisi repiä ronskisti mustaa huumoria. Nyt kyse ei ole mistään muusta kuin täysin tylsästä ja tavallisesta sotapelistä, jossa tapetaan yksivärisiä vihollisia.
 |
| Hanat auki! |
Pelin ainoa hienohko yksityiskohta on se, että sankaristamme Sargesta lentelee suuria palasia pois kun hän menettää energiaa. Voi jee. Vihollissotilaiden paloittelun katselemisen mielekkyyttä voi kukin itse miettiä, kun muistelee mitä tahansa peliä, jossa voimakkaat aseet hajottavat vihollisen tökerösti palasiksi. Tästä vähennetään tietenkin pois veri ynnä suolenpätkät.
No mutta, taistelutantereiden pitäisi ainakin olla omaperäisiä jo aiheenkin puolesta? Kattia kanssa. Monet kentät ovat täysin käsittämättömiä, eli tässä tapauksessa täysin realistisia sellaisia. Mitä järkeä on seikkailla oikean kokoisessa kaupungissa lelu-ukoilla? Onko se nyt niin vaikeaa luoda mielenkiintoisia skenaarioita siitä tosiseikasta, että pelihahmot ovat pikkiriikkisiä? Suurimman osan ajasta vastaus on ilmeisen selkeä kyllä.
Likainen Rusina
 |
| Maisemat ovat karuja ollakseen leluja. |
Tätä arvostelua eksyy mahdollisesti lukemaan ainakin yksi poloinen ihmisparka, joka haluaa tietää tarkemmin suosikkisarjansa uusimman osan teknisestä toteutuksesta. Että onko grafiikka ja onko ääniä, onko oikein väreissä ja kuuluuko sohvalle saakka? Minä en haluaisi niistä millään kirjoittaa, mutta summataan nyt näin ohimennen ja yhdessä lauseessa että tekoäly ei toimi, kontrollit ovat kehnot, kameramies on kännissä, äänimaailma sisältää paikoitellen hermoja raapivan sietämätöntä pimpelipompelia, grafiikka on järjestään huonoa ja tylsää ja kaiken päälle peli jökkii tasaisin väliajoin. Eivät pelintekijät ole edes yrittäneet, sillä niinkin simppeli juttu kuin tikkaiden kiipeämisanimaatio puuttuu kokonaan. Sarge teleporttailee maasta katolle sekunnissa, kahdessa.
 |
| Zzz... Mitä? Kuka? Vaihtelua? |
Peli on myös lyhyt. Luojan kiitos. Kenttiä on vähän ja ne ovat todella, todella lyhyitä. Ilman vihollisia ne kävelee minuutissa päästä päähän, tai kävelisi, ellei niitä olisi pilkottu vieläkin pienempiin ja - totta Mooses! - lataustaukojen rytmittämiin pätkiin. Ja unohdapa vain tehdä jotain kentän alkupuolella, niin saat ravata kaikissa episodeissa miettimässä mitä se tekemättä jättäminen oli; kerrankin unohdin noukkia aikapommin yhdestä osiosta ja räjäyttää kohteen toisesta. Siinä sitä sitten raavittiin päätä. Jos jää totaalisesti jumiin, saattaa yhden kentän läpäisyssä mennä melkein... kaksikymmentä minuuttia. Sen kuitenkin lupaan, että jo vajaa varttikin tuntuu puoleltatoista tunnilta.
Pelistä löytyy jaetun ruudun tappomatsi kahdelle pelaajalle ja peräti neljä moninpelikenttää. Jokainen, joka on ikinä mitään virtuaalista kaverin kanssa räiskinyt, ei tule yllättymään, saatikka sitten että viihtyisi. Yksi kaveri, kaksi pussia erivärisiä muovisotilaita ja pullo koskenkorvaa on paitsi halvempi, myös taatusti hauskempi ja terveellisempi tapa viettää yksi nostalginen solttuilta. Itse en varsinaista peliseuraa etsinyt enkä etsi, koska työehtosopimuksen mukaan minun ei tarvitse ottaa aiheetta turpiini.
Schindlerin Pizza
Koska Sarge's War aiheutti kaikesta huolimatta enemmän leukoja nyrjäyttävää haukottelua kuin ennenaikaiseen kuolemaan johtavaa aivoverenvuotoa, saa se yhden pisteen enemmän kuin legendaarinen pelielämys nimeltä Forbidden Siren. Kyllä tälläkin itsensä hengiltä saa, ainakin jos aloittaa alusta heti ensimmäisestä kerrasta selviydyttyään. Kyseessä on pakko-ostos jokaiselle käpyiselle isovanhemmalle, joka miettii kuumeisesti mitä typerää tällä kertaa marketista pennuille joululahjaksi nappaisi.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
