Arvostelija: Mikko Heinonen
Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Rockstar Games / Rockstar North
Kotisivut: http://www.rockstargames.com/vicecity
Laitteistovaatimukset: PlayStation 2
Testattu: PlayStation 2
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Ajoittain sitä katselee vanhoja arvosteluitaan ja miettii, tuliko sittenkin annettua liikaa pisteitä. Monikin peli tuntui aikanaan kovin kivalta, mutta kun alkuinnostus laantui, jäi levy kököttämään hyllyyn lähes pysyvästi.

Sen sijaan hetkeäkään en kadu sitä, että annoin tähän asti korkeimmat pisteeni Grand Theft Auto 3:lle. On nyt reilu vuosi siitä kun sain pelin PS2-version käsiini, ja noin puoli vuotta lypsin sitä kuin heikkomielinen - kunnes sitten ostin PC-version ja siirryin pelaamaan sitä. Ja se onkin ainoa tuore PC-peli, jonka kanssa olen jaksanut askarrella yhtään pitempään. GTA3 oli kerta kaikkiaan niin uskomaton paketti, ettei sen edessä voinut kuin ihmetellä. Toimiva kaupunki ihmisineen, erilaiset tehtävät ja kymmenet piilotetut ekstrat ovat pitäneet ainakin minun mielenkiintoani yllä tähän päivään asti (eipä silti, kannettavalla tulee edelleen pelattua ykköstäkin silloin tällöin). Ja nyt sarja tekeekin jo paluun jatko-osassa, joka on itse asiassa edellinen osa.

Tommy ja ase. Taustalla olevan kartanon omistajuudessa tapahtuu pelin edetessä muutoksia.

Eletään 80-luvun mautonta nousuhuumaa, ja siinä sivussa juppien ilopulveri kokaiini tekee maihinnousua Vice Cityyn. Vanha rikollisperhe haluaa osille ja lähettää juuri vankilasta kotiutuneen Tommy Vercettin edellä varmistamaan markkinaosuuksia. Heti alussa iso huumediili kuitenkin menee pahasti poskelleen, jolloin päähenkilömme on ilman rahaa ja ystäviä. Työtä pitäisi siis saada ja vielä selvittää kuka oli iskun takana.

Oikeastaan jo se, että päähenkilöllä on nimi ja ääni (Ray Liotta, muuten) kertoo paljon GTA: Vice Cityn rakenteesta. Entisen nimettömän tappajan sijaan pelaaja ohjaa rikollismaailman pyrkyriä, joka haluaa kaupungin keisariksi hinnalla millä hyvänsä. Enää ei olla pelkkiä juoksupoikia, vaan tähdätään reippaasti kalifiksi kalifin paikalle: matkan varrella entiset pomot saavatkin maistaa lyijyä. Eikä pelaajan enää tarvitse hakea yösijaa syrjäisistä kämpänrähjistä, vaan rahavarojen karttuessa voi hankkia arvolle sopivan asunnon kaikilla herkuilla. Puhumattakaan siitä, että laittoman bisneksen peitteeksi voi hankkia omistukseensa klubeja, autoliikkeitä ja muita firmoja. Nyt pelataan siis huimasti isommilla panoksilla.

Mukavat näkymät. Eikä tyttökään hassumpi.

GTA3 oli graafisestikin aikamoinen tapaus vuosi sitten. Peli marssitti näyttämölle huikean laajan kaupungin, jota hienolla rutiinilla ladattiin lähes jatkuvasti muistiin niin, ettei toiminta juuri keskeytynyt. Ja kuten asiaan kuuluu, nyt koodia on viritelty entisestään.

GTA: Vice City onkin toteutukseltaan lähes joka suhteessa ylivertainen edeltäjäänsä nähden. Automallit ovat entistä monimutkaisempia, niissä on nyt heijastukset, vahinkomalli on kehittynyt huomattavasti (mm. renkaat voi puhkaista) ja ajelemaan pääsee niin moottoripyörällä, veneellä kuin helikopterillakin. Kaupunki on entistä aidompi kattoineen, pihoineen ja nyt myös sisätiloineen. Aseita on lisää aina vasarasta moottorisahaan. Fysiikkamalli on kehittynyt ja autojen ohjattavuudessa on entistä enemmän eroja. Tekstuuritkin ovat varsin näyttäviä PS2:n rajoitukset huomioiden. Mutta ennen kaikkea upeaa on se, millaisella vaivalla kaikki on sovitettu pelin aikakauteen. Vice City todella näyttää ja tuntuu 80-luvun puolivälin Miamilta kaduilla rullaluistelevine bikinineitosineen.

Kuin tuokiokuva Espalta. Puuttuu vain 80-lätkä farmarin takaluukusta.

Ainoat tekniset murheet liittyvät oikeastaan itse pelialustaan. Latausajat ovat välillä aika pitkiä, ja aina siirryttäessä rakennukseen tai sieltä pois pyörii levy vinhasti. Alkukäynnistys kestää myös kauan, vaikka sitä siivittääkin riemukas C64-intro. Pelin tallentaminenkaan ei ole sekään mikään hätäinen operaatio.

Samaten analogitatilla tähtäily on edelleen turhan tuskaisaa. Eräs syistäni siirtyä pelaamaan PC:n GTA3:a oli juuri hiiren oivallisuus tähtäysvälineenä, ja sitä tulee kyllä ajoittain ikävä. Onneksi sentään vaikeusaste on siinä määrin siedettävä, että tatinkin kanssa ehtii mukaan.

Tiukoissa tilanteissa on voitava luottaa työvälineeseensä. Siksi valintani on Jonsered.

Laatulinja jatkuu halki koko pelin. GTA: Vice Cityyn on nähty aivan hirveä määrä vaivaa, ja se näkyy kaikkialla. Kaupunginosat, henkilönnimet, radion spiikit - kaikki on täynnä hulvatonta kieli poskella -huumoria, viittauksia populaarikulttuuriin ja pelin edellisiin osiin. On aivan selvää, että peliä on kirjoitettu jo GTA3:n ollessa suunnittelupöydällä, niin paljon näiden kahden osan tapahtumat ovat toisiinsa sidoksissa. Kirsikkana kermavaahdon päällä soi aito 80-luvun musiikki, jota on lisensoitu peliin tuntitolkulla (soundtrack vie seitsemän CD:tä). On aika vaikea pitää naamaa peruslukemilla, kun murhamiehen hypätessä autoon rävähtää stereoista soimaan Cutting Crew'n "I Just Died in Your Arms Tonight".

Moottoripyörän selässä kelpaa elvistellä. Kunnes kaatuu ja lentää sarvien yli kuin leppäkeihäs.

Vice City onkin kaikissa suhteissa aikuisten peli. Jotta siihen pääsee kunnolla kiinni on pitänyt elää 80-luvulla, nähdä oikeat Havaiji-paidat, katsoa Miami Vicensä ja kuunnella levyjä. Sisältö on alaikäiselle paitsi täysin sopimatonta myös suurelta osin yliampuvaa. Kyllä, Vice Cityn kaduilla voi harrastaa ennen näkemättömiä julmuuksia, mutta pelin kutsuminen raaistavaksi on lyhytnäköistä. Alamaailman peli on toki kovaa ja uhreiksi voi joutua joskus sivullisiakin, mutta samalla kuitenkin varmin tapa päätyä kiven sisään tai kuopatuksi on alkaa tappaa ihmisiä summittaisesti. VC on kuin hyvä, väkivaltainen elokuva: se näyttää asiat niin kuin ne ovat, jokainen saa sitten vetää omat johtopäätöksensä tekijöiden sanomasta. Ei minua ainakaan jaksa puolustuskyvyttömien siviilien lahtaaminen kiinnostaa, kun tarjolla on vaikka mitä muutakin touhua.



Todellakin, Vice Cityssä voi tehdä vaikka mitä. Tehtäviä voi suorittaa erittäin monen porukan piikkiin ja piilotettuja salaisuuksia löytyy vaikka millä mitalla, romurallista RC-autokisojen kautta private-strippaukseen asti. Kiinteistöjen ostaminen avaa lisää puuhailtavaa, ja hyvin sujuvat bisnekset tuottavat myös itsestään rahaa. Peli kerää tilastoja sen seitsemästä asiasta, joten vapaasta kaahailusta nauttivat ovat varmasti kotonaan. Viikonlopun intensiivisellä pelaamisella löytyi ja aukesi vasta murto-osa sisällöstä, joten Vice Cityn voi odottaa kestävän aikaa vähintään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Varmaa kun on, että uutta tämän kokoista mammuttia edes Rockstar North ei saa markkinoille vähään aikaan - ja se olisikin ainoa joka voisi uhata GTA: Vice Cityn asemaa oman kastinsa kärjessä.

Grand Theft Auto 3 pudotti aikanaan leuan lattiaan, ja minäkin luulin ettei sitä voisi enää mainittavasti parantaa. Vice City saa sen kuitenkin näyttämään lähinnä tekniikkademolta. GTA3:n erinomaiseen runkoon on lisätty oikea juoni, sijoitettu koko kertomus mehevän kliseiseen 80-luvun ilmapiiriin ja keitos maistuu äärettömän maukkaalta. Pelattuaan pari päivää ei enää yhtään ihmettele myyntiennätysten rikkoutumista. Grand Theft Auto: Vice City on paitsi uskomaton ohjelmointitekninen suoritus myös erinomaisesti kirjoitettu peli, jota pelatessa tuntee useammin kuin kerran todella olevansa sisällä pelin maailmassa. Näitä pelejä varten pistetaulukon yläpää on tehty.

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net

P.S. Huh, millaista tavaraa olen saanut arvostella! Kolme yli 90 pisteen peliä peräkkäin - ja vielä eri konsoleilla - kertoo selvästi, miten hyvää reipas kilpailu tekee pelimaailmalle.