Niin muuttuu maailma, Eskoseni. Vielä muutama vuosi sitten olisin tuskin uskonut, että kauhupelin alkuintrossa ääni haudan takaa lausuu nimen "Nintendo"; sen verran vahvasti firma oli onnistunut profiloitumaan iloisten kolikonkeräilyiden ja muun hyvän meiningin äänenkannattajaksi. GameCuben myötä kuitenkin haetaan uutta yleisöä myös vanhemmista pelaajista, ja se näkyy: Eternal Darkness kun on vertahyytävimpiä kokemuksia, joita rahalla saa.
Alex Roivas on nuori ja kaunis nainen, mutta kummastakaan ominaisuudesta ei ole paljon iloa kun isoisä löytyy raa'asti murhattuna. Tutkimukset eivät ota edistyäkseen, joten Alex päättää lähteä itse tutkimaan suvun hallussa vuosisatoja ollutta kartanoa, joka tuntuukin kätkevän sisuksiinsa yllätyksiä - ja ikävyyksiä - enemmän kuin kotitarpeiksi.
Kaikeksi onneksi yhtäläisyydet tusinasplatteriin loppuvat tähän. Sen sijaan, että mörköä alkaisi tunkea joka luukusta, ED keskittyy alusta asti kiusaamaan pelaajaansa vihjauksilla, epätodellisella tunnelmalla ja ahdistavalla äänimaailmalla. Jo latauksen aikana kuultava sitaatti Edgar Allan Poelta virittää oikeaan sielunmaisemaan, sillä luvassa on matka pimeyteen sekä ulkona että ennen kaikkea pään sisällä.
Puzzleja kautta aikain
 |
| Alex poseeraa synkässä kartanossa. Kello on muuten väärässä ajassa. |
Pelin tarina kulkee rinnakkain monessa aikakaudessa. Sitä mukaa kun Alexin tutkimukset kartanossa edistyvät, pelaaja saa ohjastaa useita eri hahmoja osana vuosituhansien läpi ulottuvaa tarinaa hyvän ja pahan taistelusta sekä ihmisistä, jotka juuttuvat tahtomattaan sen pelinappuloiksi. Mukaan tulee myös taikuutta hieman roolipelimäisellä systeemillä, mutta enimmäkseen Eternal Darkness keskittyy perinteiseen ongelmanratkaisuun. Maininnan arvoista onkin se, miten kauttaaltaan looginen ED:n maailma on; mitään arvailuun tai puhtaaseen tuuriin perustuvaa ei tullut vastaan tuntikausienkaan pelin aikana. Peli antaa pelaajan keksiä asioita itse ja tarjoaa esimerkit kuin vaivihkaa, mikä tuo ihan uudenlaista tyydytystä oivallusten myötä. Paikalleen on toki mahdollista juuttua, mutta pienellä aivojumpalla keksii kyllä oikean ratkaisun ennen pitkää. Ja parempi näin kuin, että seikkailu etenisi aivan itsestään.
Mutta mikään pelkkä puzzle-pelikään ED ei ole. Miekkaa tai pistoolia joutuu käyttelemään silloin tällöin, ja niiden ruoaksi löytyy jos jonkinlaista hirviötä. Taistelusysteemi on varsin tyydyttävä, ja kiitos järkevien kontrollien se pesee esim. Resident Evilin vastaavan 6-0.
Kaunista kauheutta
 |
| Mikäs se tässä pöydällä... Ihan viattoman näköinen kirjahan tuo... |
Ja kun kerran Resiin päästiin, ED peittoaa sen kirkkaasti myös toisella alueella, nimittäin toteutuksessa. Hyvästi kiinteät kamerakulmat ja kliseinen örkkien örinä: Eternal Darknessin kamera kääntyilee dramaattisiin kulmiin pelaajan ympärillä, kuin viestien ympäröivästä pahuudesta. Graafinen toteutus on koko ajan hienoa, paikoitellen häikäisevän upeaa. Värien käyttö on oivallettu loistavasti: valot ja varjot luovat omaa synkkää tunnelmaansa, vaikka sitten oltaisiinkin päivänpaisteessa. Kelmeä kuutamo kartanon ruokasalissa pitää sekin kokea. Äänimaailma (Dolby Surround Pro Logic II, muuten) on myös tehty tärkeäksi osaksi peliä, ja vanhan talon uumenista kuuluvat aavemaiset koputukset, naurut ja kiljunnat varmasti lämmittävät mieltä kun ED:tä pelaa yksinään pimeässä asunnossa. Musiikit ja pikku fanfaarit eivät ole ihan samaa tasoa äänitehosteiden kanssa, mutta tässä tapauksessa sekin on laskettava lähinnä kehuksi.
Oikeasti pelottavaa
 |
| Ja kissanäyttely jatkuu. Tämän tytsyn hiukset sekoavat vielä pahemman kerran. |
On olemassa kahdenlaisia kauhuleffoja: splattereita ja psykologisia. Edellisiä on helpompi tehdä, kunhan vain pelästyttää katsojan riittävän monta kertaa tunnissa eikä turhaan kitsastele verellä. Tehokas psykologinen kauhu taas on jäytävää, kuristavaa sorttia, joka ei ehkä päästä irti pitkään aikaan elokuvan jälkeenkään. Tähän asti kauhupelit ovat edustaneet lähinnä tätä ensimmäistä lajia (jotain Infocomin klassikoita ym. lukuun ottamatta), mutta ED on yllättävän puhdas psykologinen trilleri. Siinä ei ole vastassa mikään jättiyhtiön zombie-kokeilu tai Marsista tulevat hirviöt, vaan ikiaikainen Paha isolla p:llä. Eikä pelihahmo ole muuta kuin satunnainen matkailija, jonka tiet risteävät paljon suurempien kuvioiden kanssa. Kyllä niitä sydän kurkkuun -kohtiakin toki tulee, mutta enimmäkseen tehokkuus syntyy siitä, että pelaaja imeytyy mukaan tarinaan ja kokee ympäröivän maailman lisääntyvän järjettömyyden hahmonsa kautta.
Eternal Darkness leikittelee totuuden ja sen käsitysten kanssa. Pelihahmolla on "järkimittari", jonka laskiessa nollaan, tulee ullakolle häkää siinä määrin, ettei oikein mihinkään näkemäänsä voi luottaa. Pelaaja huomaa yhtäkkiä olevansa jossakin aivan muussa paikassa, toisessa hahmossa tai sitten itse GameCube alkaa tehdä temppujaan. Minäkin olin jo jokusen näistä jipoista ehtinyt nähdä etukäteen, mutta silti heti alkuvaiheessa onnistuin menemään halpaan pariinkin otteeseen...
Lähes virheetöntä
 |
| Kunnon roomalainen sotilas vielä tässä vaiheessa nahkoineen. |
Jotain pientä huomautettavaakin sentään löytyy. Heti pelin aluksi sain tutustua mielenkiintoiseen muistikorttirutiiniin, joka kyllä suostui luomaan uuden tallennustiedoston B-slotissa olevalle kortille, muttei sitten kuitenkaan aloittanut peliä, koska A-slotin kortissa ei ollut tarpeeksi tilaa eikä tallennustiedostoa. Ongelma poistui kun vaihdoin kortit ristiin hetkeksi, jonka jälkeen tallennus alkoi toimia normaalisti myös B-slotiin.
Itse pelin suhteen napinan aiheita on todella vähän. Kontrollit pelaavat varsin hyvin, tosin taistelussa "tähtäämisen" hyöty jää kyseenalaiseksi, hirviöt kun uskovat aika hyvin geneeristä miekalla huitaisuakin eikä ko. toiminnon käyttö ole mitenkään itsestään selvä. Toisinaan peli myös heittäytyy turhan vaitonaiseksi sen suhteen, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä - totutettuaan ensin pelaajan siihen, että ruudun yläkulmaan syttyy B-nappulan kuva aina kun jonkin kohteen kanssa voi toimia.
Menkää mielenhäiriöön
 |
| Tätä opusta ei tarvitse etsiä. Se kyllä löytää sinut. |
Kuten edeltä voi kenties lukea, Eternal Darkness vaikutti minuun syvästi. Olen luonteeltani säikky ja mielikuvitukseni on vilkas, joten jo Resident Evilit ovat yleensä olleet minulle liikaa verinen-käsi-ikkunan-läpi -säikäytyksineen. On niitä kuitenkin sen verran tullut lypsettyä, että kehyskertomus on käynyt tutuksi ja itemboxit sekä järkyttävä ohjausjärjestelmä palaavat ajoittain painajaisiini kummittelemaan.
ED lähtee liikkeelle huomattavasti kunnianhimoisemmin, ammentaen aineksia Poen teoksista ja H.P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiasta. Tämä tekee teoksesta korkealentoisemman, hienovaraisemman ja vaativamman. Siinä missä RE:n "survival horror" painottui ennen muuta tuohon selviytymiseen, ED:ssä pääosassa on kauhu. Toki välillä saa antaa kammotuksille isän kädestä, mutta luonteeltaan ED kuitenkin on taitavasti rakennettu seikkailu, jossa puzzlet ovat kiinteä osa tarinaa (mitä ei aina voi sanoa RE:stä ja kumppaneista). Huumoriakaan ei ole kokonaan unohdettu, mutta sitä annostellaan kuin ohuina levyinä massiivisen synkkyyden sekaan.
Toisin kuin zombiet ja muut möröt, joiden olemassaolon voi melko suurella varmuudella kiistää, mielenterveyden menetys voi iskeä keneen tahansa. Eternal Darkness valitsee rohkeasti sen pelottelukeinokseen ja onnistuu jotenkin vielä huvittamaankin kaiken ahdistavuutensa keskellä. Tämä ei voi olla merkki muusta kuin loistavasta pelistä. Sisältöön panostaminen ei mene koskaan hukkaan, ja Nintendo on viime aikojen tuotannollaan osoittanut olevansa valmis sylipainiin isompiensa kanssa. ED on jälleen kiistatonta klassikkomateriaalia ja jokaisen seikkailupeleistä ja/tai Poesta / Lovecraftista kiinnostuneen ykköshankinta. Minä sen sijaan pelaan nyt 5 tuntia putkeen jotain söpöilyä, että uskallan yleensä mennä nukkumaan.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Mikko Heinonen
