Olen varmaan joskus aiemminkin maininnut, että Japani on mielenkiintoinen paikka pelaajalle. Paitsi että ystävämme Kaukoidästä ovat vastuussa valtavasta määrästä klassikkopelejä, siellä on kehittynyt tietyistä pelityypeistä suoranaisia perinteitä. Rooliseikkailut ovat yksi tällainen perinne, joka on esiintynyt länsimaisille pelaajille lähinnä Final Fantasy -sarjan kautta. Paljolti juuri tuon sarjan vanavedessä PAL-alueelle päätetään ajoittain tuoda myös muita tuotoksia, kuten vaikkapa tämä Shadow Hearts.
Eletään vuotta 1913 ja Japanin ja Kiinan välillä on käynnissä kahnausta erityisesti Shanghain alueesta. Tämä tilanne saa lisää löylyä, kun joku teurastaa kaikki sotilaat nuorta tyttöä Japaniin kuljettavasta junasta. Sankarimme tietenkin pelastaa tytön puolivahingossa. Pian ilmenee, että kyseessä ei olekaan mikä tahansa söpö teiniritsa vaan hurjia taikavoimia hallitseva noidanalku. Eikä tämä yksi taho suinkaan ole ainoa joka tarvitsee häntä omiin tarkoituksiinsa.
Favourable comment!
 |
| Ei huolta. Tämänkin takin alle päästään kurkkaamaan. |
Ensi silmäykseltä SH on japanilaista roolipelaamista tyypillisimmillään. Sankari, pelastettava tyttö, pimeyden voimia, lineaarinen juoni, tyhjästä ilmestyvät viholliset ja vuoropohjaista taistelua. Luettavaa dialogiakin riittää jälleen kerran, eikä sitä ole edes FF-tyyliin ääninäytelty.
Muutenkin tunnelma on jotenkin oudon sympaattinen alusta asti. Hahmojen päiden yläpuolelle ilmestyy keskustelussa symboleja - sydämiä, kyyneleitä, kysymysmerkkejä - sen mukaan, mikä heidän kulloinenkin mielialansa. Tekstit on käännetty varsin sanasta sanaan, mikä aiheuttanee pikku tirskahduksia englannin hallitsevien keskuudessa. Ja siinä missä Final Fantasysta on tehty koko perheen sarja, SH:ssa tipautellaan melko surutta pikkutuhmuuksia vähän väliä. Jopa hiukan camp-henkinen taistelumusiikki saa suupielet hymyyn, eikä kukaan japanilaisten videopelien ystävä voi kai sivuuttaa peliä, joka ilmoittaa hahmon joutuneen raivon valtaan heittämällä ruutuun tekstin "Violently!"
Tämä outo viehätys pois lukien Shadow Hearts kylläkin on perustoiltaan varsin tavanomainen. Hitpointseilla ja magiapisteillä pelataan, hyökkäykset jakautuvat valo/pimeys/tuli/jne. -luokkien mukaan ja myrkytykset sekä halvaukset ovat mukana. Mitään tag-systeemiä FFX:n tapaan ei Shadow Hearts sisällä, vaan hahmoja on taistelussa tasan kolme. Eräänlaisia minipelejäkin on sekaan ripoteltu, vaikka ne hyvin usein ovatkin tyyliä pelaa lottoa / etsi kilpikonna / paina nappia.
Kierros vielä ja sitten lasku
 |
| Fusion Monstereille ei kannata paljon aukoa päätä. |
Pelin uutuutena esitellään Judgment Ring, eli systeemi joka määrittää iskun tehokkuuden taistelussa sen mukaan, onnistuuko pelaaja painamaan hyökkäysnappia juuri oikeassa kohtaa ympyrän kehää. Mitä lähempänä osuma-alueen reunaa nappia painaa, sitä parempi on osuma - mutta jos menee yli, ei tule osumaa ollenkaan. Järjestelmä on siitä kiva, että se tekee taisteluista mielenkiintoisempia pitempään, kun jokaisen hahmon JR on hieman erilainen ja kesken taistelun osuma-alueisiin saattaa tulla muutoksia. Kahinat eivät siis enää ole pelkkää saman napin painelua ja animaatioiden katselua. Myös pelin pienet välinäytökset, kuten esineiden etsimiset, on toteutettu Judgment Ringin avulla. Kaiken kaikkiaan systeemi onkin kiva ja omaperäinen, vaikka korkeamman tason hyökkäysten tekeminen vaatiikin jo melkoisesti reaktionopeutta.
Toinen erikoisuus ovat fuusiohirviöt, joiksi Yuri-hahmo voi muuttua kesken taistelun yhdistämällä niiden sielun omaansa. Fuusiohirviöt ovat voimakkaita olentoja joilla on omat taikavoimansa ja superhyökkäyksensä. Lisää fuusioitavia sieluja saa Graveyard-maailmasta, jossa pitääkin käydä vähän väliä, ettei Yurin sisällä kiehuva raivo kasva liian suureksi taisteluiden myötä. Kuulostiko varmasti tarpeeksi kipeältä?
Outokivaa
 |
| Kyllä pappakin vielä tappelee kunhan Judgment Ring osuu kohdalleen. |
Tässä kohdin osummekin siihen, miksi Shadow Heartsiin kannattaa ylipäätään tutustua. Sen kummallinen tunnelma vetää mukaansa helposti. Ensimmäisen peli-illan jälkeen näin yöllä unta siitä, että olin fuusiohirviö "Death Emperor" (onkohan tuonnimistä hevibändiä jo olemassa?) ja lentelin hyökkäilemässä ihmisten kimppuun. Samaa en voi sanoa taannoin pelaamastani Final Fantasy X:stä. Tokihan FF-saagassa on nähty paljon vaivaa tunnelman eteen, mutta on hämmästyttävää miten vähällä SH saavuttaa saman kiinnostavuuden tason ja menee paikoitellen ylikin. Anime-henkisyys tulee pelistä selkeästi läpi - synkkä ympäristö, moniulotteiset ja oudot henkilöt sekä kiero maailmankuva viehättävät. Hyvänen aika, minua jopa pelotti parissa kohtaa!
Ei tehdä isoa numeroa
"Vähäeleisyys kaunistaa" on selvästi lukenut suunnittelijoiden huoneentaulussa. Peli ei paljon pidä ylimääräisiä ääniä, taisteluiden hyökkäykset eivät ole kovinkaan massiivisia ainakaan kilpailijoihin verrattuna - samat pätkät toistuvat vähän liikaakin - ja peruspelaaminen sujuu muutenkin kuin vanhalla rutiinilla. Jopa taisteluissa menetettävät hitpointsit ovat varsin kohtuullista luokkaa, mikä tietysti tuntuukin järkevältä näiden 9999 pisteen superhyökkäysten jälkeen. Kalastelusta SH:ta ei siis ainakaan voi syyttää - peli on selvästi suunnattu Japani-ropen vannoutuneille faneille, jotka tietävät mitä odottaa.
Sivumennen sanoen taistelut eivät ole kovin hankalia. Isotkaan hirviöt eivät osaa tehdä mitään valtavaa vahinkoa ja aika moinen rähmäkäpälä saa olla, jos ensimmäisen kymmenen tunnin aikana saa koko porukkansa tapettua.
Joko pidät tai et
 |
| Mahtaa kavereilla pian naamarit venähtää. |
Jokainen arvosteluitani lukenut tietänee, että pelimakuni on outo ja pidän marginaalituotteista. Siksi pidin myös Shadow Heartsista. Sitä ei ole turhaan länsimaistettu ja vesitetty, vaan mukana on aimo annos eksoottista charmia. Pelistä löytyy kaikkea kivaa ja tosi outoa, kuten askelmittari jonka voi laittaa varusteeksi ja kävellä sitten hirviöiden asuttamilla seuduilla palkintojen toivossa, voodoo-nukkeja joita voi laittaa kärsimään puolestaan ja niin edelleen.
Mutta jos nousevan auringon maa ja sen pelikulttuuri ei herätä sinussa mitään tuntemuksia, SH jättää kylmäksi takuuvarmasti. Se on vain keskinkertaisesti toteutettu perusseikkailu, hienot FMV:t loistavat poissaolollaan ja hahmoanimaatiokin on pian katsottu. Jäljelle jää paljon luettavaa dialogia, pikkupöksyhuumoria ja varsin "luovaa" englannin kielen käyttöä.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Mikko Heinonen
