Arvostelija: Mikko Heinonen
Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Remedy / Rockstar Games
Kotisivut: http://www.maxpayne.com
Laitteistovaatimukset: PlayStation 2
Testattu: PlayStation 2
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Niko Nirvi olikin lopulta väärässä. Koko 80-luvun loppupuolen saimme lukea MikroBitin Peliuutiset-palstalta ison N:n kiukuttelua siitä, kuinka turhaa demojen väsääminen oli, ja miten tosimiehet käyttäisivät senkin ajan pelien ohjelmointiin. Se kun oli kuitenkin kaikkien (tai ainakin Nikon) mielestä huomattavasti hyödyllisempää.

Mutta sitten kävikin niin, että ensimmäinen todella pankin räjäyttänyt Suomi-peli olikin entisten skenehemmojen käsialaa. Olivathan maatamme toki vieneet maailmankartalle jo C-64:n ajoista lähtien niin Stavros Fasoulas, Jukka Tapaninmäki kuin useita pelejä julkaissut Housemarquekin, mutta vasta Future Crew -demoryhmän jälkeläinen Remedy Entertainment onnistui luomaan paketin, joka nosti Suomen pelimarkkinoiden kärkikaartiin. Max Payne, mies jolla ei ollut usean vuoden kehitystyönkään jälkeen mitään menetettävää, syöksyi hidastuksien saattelemana suoraan PC-pelaajien tajuntaan jo viime kesänä, ja nyt saamme todistaa jälleen uutta historiallista tapahtumaa: ensimmäistä suomalaisen pelin käännöstä PlayStation 2:lle.

Max hymyilee leveästi myös telkkarin ruudulla.

Niille muutamille suomenkielisille avaruusolennoille, jotka ovat Yhdysvaltain hallituksen vankeina viruessaan jotenkin onnistuneet välttymään Max Payne -ilmiöltä, kerrattakoon lyhyesti mistä pelistä oikein on kysymys. Max Payne on siis olan yli kuvattu suoraviivainen toimintapeli, joka kertoo perinteistä tarinaa perheensä menettäneen poliisin kostoretkestä. Mutta vaikka käsikirjoittajalta jäikin kirjallisuuden Nobel saamatta, pelin ansiot ovat sen toteutuksessa. PC-versio oli visuaalisesti upea, kontrollit istuivat käteen, ja paras jippo oli tietysti jo käsitteeksi muodostunut bullet time. Sankarimme saattoi näet kesken verenvuodatuksen hidastaa aikaa toimintaelokuvista tuttuun tyyliin, mikä mm. helpotti tähtäämistä ja sai pelin näyttämään jumalaisen hienolta.

Itselleni Max Payne oli toki ilmiönä tuttu, mutta pelikokemukseni rajoittui Peliplaneetasta imuroituun ilmaiseen demoon. Peli kun onnistui ilmestymään ikävään aikaan; tuolloinen PC:ni ei olisi sitä tyydyttävästi pyörittänyt, ja kun sitten sain hankittua tehokkaamman myllyn, rahat olivat niin kortilla että käytännössä uusien pelien hankkiminen olisi alkanut käydä ruokabudjetin päälle. Päätös oli vaikea pitää, sillä demo todella onnistui nostattamaan pelihimoa - mutta saadessani käsiini PS2-version olin toisaalta tyytyväinen pidättyväisyyteni, saisinhan nyt arvostella pelin neitseellisin mielin, ilman jatkuvaa vertailua ja samojen kenttien kahlaamisen tylsyyttä.

Graafinen novelli on myös tallella. Tekstausta on tosin suurennettu.

Minulla oli jokusia ennakko-odotuksia Max Paynen PS2-inkarnaation suhteen. Sen jo tiesinkin, että käännöksen tekisi jokin ulkopuolinen taho, joten Remedyn alkuperäistä pelimoottoria ei tultaisi näkemään. Ulkonäköpuoli kuitenkin huolestutti minua vähemmän kuin pelattavuus; olen koko ajan ollut skeptinen PC-räiskintöjen sovittamisesta konsoliohjaimelle, enkä oikein osannut luottaa siihen että tälläkään kertaa olisi keksitty jokin ällistyttävä tapa saada peli toimimaan yhtä hyvin kuin sinällään aivan muuhun käyttöön tarkoitetulla näppis-hiiri -yhdistelmällä.

Ellei Nukkumatti olisi keskeyttänyt hypoteesien tekoani, olisin voinut tulla ajatelleeksi myös, että pelin tallentaminen voisi muodostua ongelmalliseksi, samoin kuin kenttien koko, sillä muistikortin käyttö on aivan erilaista kuin kovalevyn ja PS2:ssa on kuitenkin suhteellisen vähän muistia verrattuna PC-koneisiin. Mutta koska sentään nukuin hyvin ja pitkään, maailma näytti kauniilta kun seuraavana aamuna kömmin television ääreen ja tartuin DualShock 2:een, valmiina kostamaan sioille jotka teurastivat vaimoni ja lapseni.



Ilmeni, että olin osittain aiheesta huolissani. Herra Paynen ohjastaminen PS2:n hallintalaitteilla ei ollut mitään erityisen itsestään selvää, enkä vielä Tutorial-jakson jälkeenkään ollut varma että selviäisin edessä olevista seikkailuista. Pelihahmon liikuttaminen vasemmalla analogitikulla kyllä sujui, mutta kesti aikansa tottua siihen, että kameran kääntely toisesta tatista olikin liikkumisen kannalta erittäin olennaista. Tätä ei lainkaan helpottanut se, että alkupään kenttiin sisältyi paljon lankkujen ja muiden kapeiden tasojen päällä kävelyä - kovaksikeitetty poliisi kohtasi loppunsa turhan usein mätkähtämällä betoniin. No kuten tuttua, kaikkeen tottuu ja loppua kohden kahden tikun yhteispeli sujui tyydyttävästi - varsinkin kun tähtäystä oli selvästi helpotettu PC-versiosta.

Edelleen viimeinen pahis kuolee teatraalisesti.

Kenttien koosta aiheutuneet ongelmat on ratkaistu pilkkomalla jokainen taso huomattavasti useampaan pätkään kuin PC:llä. Samalla tallennus on sidottu näihin paikkoihin, ja kuoleman korjatessa Max jatkaa kostoretkeään edellisestä tallennuspisteestä. Toisten PC-pelaajien suosimalla "quick save - askel - quick save" -metodilla ei tätä versiota siis selvitetä. Vaikka ajatus periaatteessa onkin ihan terve, varsinkin viimeisissä kentissä toivoisi todella ettei jokaisen kuoleman jälkeen tarvitsisi tehdä niitä sen seitsemää asiaa taas kerran uudestaan. Samaten pitemmän päälle käy nyppimään se, että jokaisen kuoleman jälkeen peli lataa koko silloisen kentänpalasen uudestaan muistiin. Kun on nyt käynyt ilmeiseksi, ettei PS2 jää historiankirjoihin ainakaan tuulennopeasta DVD-asemastaan, olisi asiaan ehkä voinut etsiä toista ratkaisua.



Laimeaa ensivaikutelmaa tehosti myös se, ettei Max Payne PS2 näytä mitenkään erityisen hyvältä. Grafiikka on kyllä asiallista, mutta kaikenlaiset Ooh! Aah! -huudahdukset jäävät kyllä kuulematta. PC-version hienot partikkeliefektit, varjot ja suurin osa muista graafisista jipoista loistaa poissaolollaan, ja kiitos PS2:n muistiratkaisujen ovat tekstuurit melko kökköjä - tarjolla on siis perusversion 3D-moottori, joka kyllä pyörittää kenttiä enimmäkseen siedettävällä nopeudella (vain parissa kentässä "bullet time" johtuu enemmänkin pelin kuin pelaajan hidastelusta) mutta ei loksauta leukoja missään vaiheessa. Eikä se oikein tyydytä.

Kiväärin käyttö on melkoista hosumista tattiohjaimella. Onneksi osumakohdat ovat sopivan laajoja.

Tornistani kuulen jo väkijoukon lähestyvän. Heinähankoja ja soihtuja heilutetaan ja huuto "Grafiikka ei tee peliä!" kaikuu korvissani. Mutta ennen kuin minut raahataan roviolle ja liekit nielevät, suokaa puolustukselle lyhyt puheenvuoro.

Grafiikka nimittäin tekee Max Paynen kaltaisen pelin alusta loppuun. Ajatelkaapa nyt. Pelin paljon puhuttu juoni on kuin mistä tahansa teinipoikien videoprojektista; huumekauppaa, saatananpalvontaa ja X-Files -tyylistä salaliittoilua. Toiminta on puhtaasti linjalla "tapa tai tule tapetuksi", mitään julmia puzzleja ei herra Paynen tielle ole kasattu. Keskitasoinen pelaaja selvittää pelin muutamassa illassa, kun en minäkään siihen saanut vajaata viikkoa enempää kulumaan. Max Paynen menestysresepti PC:llä oli, että se on äärimmäistä visuaalista irrottelua, kaikki ne siistit 3D-korttien testipätkät kasattuna peräkkäin. Jos tästä yhtälöstä poistetaan upea grafiikka, mitä jää käteen - ja ennen kaikkea, riittääkö se?

Maxin unijaksot alkavat loppua kohden käydä aika väsyttäviksi.

Outoa kyllä, se melkein riittää. Minulla nimittäin oli suhteellisen hauskaa Max Paynen kanssa. Ensinnäkin sain nyt vasta ensimmäisen kerran tutustua pelin kertomukseen alusta loppuun asti, jahdata pääkonnia yksi kerrallaan, ihailla hidastuksia, ampua kahdella Ingramilla ja napsia särkylääkkeitä. Pelin imu oli kiistämätön, pakkohan se oli loppuun katsoa. Karismaattinen päähenkilö ja vauhdikkaasti etenevä, one-linereitä tihkuva juoni pitivät mielenkiintoa yllä tuskallistenkin kohtien yli, ja harjoittelulla taittui myös pahin vastus, PS2:n ohjain.

Mutta siitä huolimatta peli ei ansaitse mitään erityisiä pisteitä. Graafinen toteutus ei ole sillä tasolla mitä PS2:lta voisi kohtuullisesti odottaa, tallennussysteemi ei ole pelille sopiva, pitkät latausajat turhauttavat ja ennen kaikkea konsoliversiolta puuttuu se mikä saa PC-pelin kestämään paljon kauemman: muokattavuus. Läpipeluun jälkeen PS2-Max jää New Yorkin alamaailmaan yksinään, väsyneenä kehäraakkina, sillä välin kun PC-serkku saa kasvojenkohotusta harrastelijoiden kynsissä.

Silti, jos Max Payne -ilmiö on jäänyt sinulta väliin ja PS2 koristaa olohuonettasi, huonomminkin rahasi voit sijoittaa. Herra Paynen Sony-debyytti on eleetön ja hieman vaisu tulkinta hänen alkuperäisestä esiintymisestään, muttei silti mikään floppi. Remedyn peli nimittäin onnistui oikeasti hengittämään uutta verta kaluttuun räiskintägenreen, eikä sitä vie pois edes hieman vieras pelialusta tai laiskahko ohjelmointi. Tästä on hyvä jatkaa, Suomi-pojat.

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net