Nintendolla on Mario, Segalla on Sonic. Sonylla ei ollut ketään, ennen kuin muutama vuosi sitten tuli Crash Bandicoot. Crash ei sinällään ollut mikään huikean kiinnostava tyyppi, ja hänen seikkailunsakin olivat kuin kokoelmalevy erilaisten tasohyppelyiden parhaista paloista. Hyvä toteutus ja sujuva pelattavuus kuitenkin menivät yleisöön, eikä menestys ollut sattumaa - olihan ensimmäisten pelien takana pitkän linjan kehittäjätiimi Naughty Dog. Myöhemmät spin-off -tuotteet, kuten Crash Bash, eivät sitten niin enää innostaneetkaan.
Ja nyt on tullut Crashin PS2-debyytin aika. Pelistä on puhuttu jo pitkään, ja itseäni onkin lähinnä huolestuttanut kaksi ennakkotietoa: siirtyminen vapaampaan 3D:hen sekä kehitystiimin vaihtuminen. Ensinnäkin olen suuri 2D-toiminnan ystävä, osoittaahan esimerkiksi Klonoa 2 miten upeaa jälkeä sillä saa aikaan, ja toisekseen Crashien uusi kehittäjä Traveller's Tales ei ole varsinaisesti mikään sankariryhmä. Tiimillä kun on tilillään aiempiakin legendojen vesityksiä: Sega-pelit Sonic 3D Blast ja Sonic R olivat kalpeita varjoja Sonic Teamin omista mestariteoksista. Osoittautui kuitenkin, että pelkoni olivat osittain aiheettomia. Ja osittain erittäin perusteltuja.
Ei me nyt keksitty mitään uutta
 |
| Tämä ruutu tulee erittäin tutuksi pelin aikana. |
Juoni alkaa niin omaperäisesti että pahaa tekee. Crashin verivihollinen Tohtori Cortex kätyreineen on taas kehittänyt uuden laitteen, jolla taas aiotaan ottaa maailma haltuun ja taas laittaa Crash kärsimään. Ja taas Crash lähtee Aku-Aku -hengen avustamana keräämään kristalleja, joilla suunnitelman voi taas tehdä tyhjäksi. Mukaan napataan myös Crashin "sisko" Coco (kuinka moni aikuinen mies, tai pussimäyrä, löhöilee aurinkorannalla uikkareihin sonnustautuneen siskonsa kanssa, minä vaan kysyn?).
Ja kun sitten, noin kahden minuutin (!) lataustauon jälkeen itse peli käynnistyy, voisi luulla katsovansa Crash kolmosen kenttävalikkoa: systeemi on aivan samanlainen, eli viisi kenttää kerrallaan on pelattavissa. Tällä kertaa tosin kentät (25 + 5 bonusta) on jaoteltu aiheiltaan vielä löyhemmin kuin aiemmin, ja toiminta vaihtelee iloisesti laidasta laitaan - välillä ollaan avaruusaluksessa, välillä Villissä Lännessä. Viiden kentän välein kohdataan sitten Cortexin vahtikoira Crunch. Näiden loppu-Crunchien vaikeustasot ovat muuten aivan pielessä; kymmenennen kentän jälkeinen ärsyttävä vesihyppely söi minulta noin sata elämää, kun taas massiivinen lopputaistelu kellisti Crashin vain puolenkymmentä kertaa.
Kenttien suoritussysteemi on sekin entisenlainen, eli kertaläpäisy ei vielä riitä kuin kristallin keräämiseen. Kaikki kristallit kerättyään ei näe kuin "pienen lopun"; saadakseen pelin suoritusasteeksi 100% on myös rikottava kaikki kentissä olevat laatikot, juostava kentät läpi aikarajojen puitteissa (tämä avaa 5 bonuskenttää) ja niin edelleen. Jos siis samoissa kentissä nysvääminen kiinnostaa, sitä kyllä riittää.
Ja vanhaa soppaa lämmitettiin tässäkin
 |
| Pallolla kierittely on yksi Crashin toimenkuvista. Ja kyllä sitä sitten harrastetaankin. |
Crash Bandicoot ei ole sanottavasti muuttanut ulkomuotoaan PS2:lle siirtyessään. Peligrafiikka on toki tarkempaa ja kentät näyttävät hyviltä, mutta jo sarjan ensimmäiset osat olivat PS1:n mittapuulla todella hyvän näköisiä eikä koneiden välinen tehoero siis näy mainittavasti. Tietenkin kaikki sujuu 50 framea sekunnissa kuten pitääkin, joten mistään pyhänhäväistyksestä ei voi puhua - mutta jotenkin vain odotin paljon enemmän. Niin, ja pelitoiminta on edelleen samaa pseudo-3D:tä kuin ennenkin, joten mikään ei ole muuttunut edes kenttien rakenteen suhteen.
 |
| Villi Länsi on parhaita kenttäympäristöjä. Lähinnä siksi että siinä on omaperäisyyttä edes nimeksi. |
Heti alusta asti Wrath of Cortex yrittää myös tarjoilla mahdollisimman monenlaista toimintaa. Vain ensimmäinen kenttä on perinteistä tasohyppelyä - jo toisessa kentässä lennetään, kolmannessa juostaan pallon sisällä ja niin edelleen. Tämä ei ole minusta niinkään hauskaa vaihtelua kuin ärsyttävää; pelaaja ei ehdi edes tottua mihinkään eikä muodostaa käsitystään siitä mitä peli tarjoaa, kun jo repäistään ihan toisenlaiseen toimintaan. Vanhoissa Crasheissa tämä muu toiminta oli kuin palkinto pitkälle edenneelle pelaajalle, nyt siitä yritetään tehdä kiinteä osa peliä. Taas kerran taustalta paistaa ajatus hampurilaispelistä, jonka täytyy näyttää kaikki korttinsa myös kärsimättömälle nuorelle pelaajalle. "Ohjasta heti kaikkia ajoneuvoja! Sinäkin, lahjaton poropeukalo, pääset tekemään tässä pelissä kaikkea kivaa! Osta, osta!"
Toinenkin syy tasapainoiluun eri muotojen välillä löytyy nopeasti. Wrath of Cortex toistaa nimittäin niin uskollisesti vanhaa Crash-kaavaa, että edellisiä osia pelannut uhkaa nukahtaa pitkien lataustaukojen aikana. Niinpä Traveller's Tales yrittää ilmeisesti miellyttää heitäkin tarjoamalla kaikkea kivaa ja erilaista puuhaa. Mokomat kalastelijat, pyh. Ei auta edes se että lentelyt, pallonpyörittelyt ja rallit on sinällään tehty ihan kivasti - ne ovat niin kovin suoria jälkeläisiä Crash 2:n ja 3:n väliepisodeille.
Full of sound and fury, signifying nothing
 |
| Rallia on onneksi vain kentän verran. |
On surullista miten yhdentekevä peli uusi Crash Bandicoot on. Edellisetkin osat kärsivät toki pienestä omaperäisyyden puutteesta ja karismattomasta pelihahmosta, mutta WoC on niin sitä samaa että se pistää väkisinkin vihaksi. Traveller's Tales teki taas sen mitä pelkäsinkin: tuotti sinällään asiallisesti toteutetun (pois lukien ne latausajat!) mutta hengettömän, luuttoman ja lihattoman jatkon suosikkipelisarjalle. Kaikki pelin ansiot kun ovat Naughty Dogin tekemien alkuosien ansioita.
Niille harvoille, jotka ovat onnistuneet välttymään Crash-saagalta kokonaan, peli voi tietysti olla astetta mielenkiintoisempi. Mutta heillekin uusi Wrath of Cortex näyttäytyy varsinkin alussa kovin mitäänsanomattomana, sekavana ja osin hidastempoisenakin toimintana. Kenttien suunnittelussa kun ei ole mielikuvitus sanottavasti laukannut, vaan edelleen sekoitellaan muilta lainattuja aineksia - ja siinä missä ensimmäiset Crashit tekivät senkin tyylillä, uutukainen tyytyy vain tekemään sen mikä on välttämätöntä.
Vielä enemmän kiukuttaa kun ajattelen miten hyvin tämäkin uudelleenlämmitys todennäköisesti myy; Crashin naamataulu kun on tuttu suurelle yleisölle ja lyhyellä markettikokeilulla näkee jo vaikka minkälaista jännää kenttää. Samalla vaikkapa sellainen aidosti laadukas ja rakkaudella tehty peli kuin Klonoa 2 enimmäkseen kerää pölyä keskellä suurta tuntemattomuutta. Tämäkö on pelaamisen tulevaisuus, samaa peliä kentät hiukan eri järjestyksessä uusille koneille?
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Mikko Heinonen
