Nykypäivänä mikä tahansa sarjakuva, huvipuistolaite tai lelu tuntuu kelpaavan elokuva-aiheeksi. Lisäksi suuren luokan elokuvien markkinointikaavaan taapa kuulua jonkin sortin lisenssipeli, joka saa peliarvostelijat itkemään vähintäänkin sisäisesti. Ilmiö on tuttua huttua, vaikka tietyissä tapauksissa vastaan tulee myös piristäviä poikkeuksia. Hasbron ikonimaisten
G.I. Joe -toimintafiguurien pohjalta kyhätyn kesäleffa
G.I. Joe: The Rise of Cobran laadusta on vielä vaikea sanoa mitään, mutta pelipuolella nouseva kobra on sitä kaikkein jäätävintä lisenssipelisontaa.
Kobranpurijat
Jo vuonna 1964 markkinoille pompahtaneet lelufiguurit ovat kotimaassaan Yhdysvalloissa kovassa huudossa. 45 vuotensa aikana hahmojen ympärille on saatu kasattua jonkinmoista mytologiaakin, joten elokuvaa ja peliä varten sentään löytyy jonkinmoinen universumi, josta ammentaa sisältöä. Valitettavasti
Silent Hill: Homecomingista tuttu Double Helix Games ei ole saanut tätä ilmenemään pelimuodossa kovinkaan kummoisesti. Tarina seurailee elokuvan pääpiirteitä ja hahmot muistuttavat joiltain osin leffavastineitaan, mutta tavanomaisista "Yo, Joe!" -huudahduksista, tai ääninäyttelystä ylipäätänsäkin, vastaa aivan toiset nimet kuin varsinaisessa valkakangasrainassa.
 |
| Äänet hakusessa. Jo pelin äänipuolella meno on varsin luokatonta. Vihollisetkin hokevat viiden sekunnin välein samoja 'It's the Joes!' ja 'We need backup!' -huudahduksia. |
G.I. Joe: The Rise of Cobra seuraa G.I. Joe- ja Cobra-joukkojen vastakkainasettelua, mikä tarkoittaa käytännössä hieman Contra-henkistä tykitystä kolmessa ulottuvuudessa. Pelaajien taival alkaa seuranaan Duke ja Scarlett, jotka lähtevät etsimään kaapattua Heavy Dutya sekä muita Cobran käsiin päätyneitä tiimitovereitaan. Samalla olisi estettävä pahan organisaation pahat aikeet vaarallisella nanoteknologia-aseella. Hahmokaartia kerääntyy mukavasti matkan varrella, mutta sankareiden eroihin lukeutuvat etupäässä nopeus, erikoishyökkykset ja latinkien tehokkuus. Näitä taitoja kannattaa toki pitää silmällä, voivathan pelaajat vaihtaa sankaria lennossa kahden kentän alussa valitun hahmon välillä.
Peli paljastaa todellisen luonteensa jo heti ensisilmäyksellä. Uuden sukupolven konsoleillakin peli näyttää terävyyttään lukuunottamatta lähestulkoon PlayStation 2:n julkaisupeliltä niin ympäristöjen, hahmojen kuin animaatioidenkin suhteen. Alueet ovat karuja ja näkymättömin seinin vuorattuja, mikä ärsyttää jo suoraviivaisemmissa kentissä, mutta etenkin vähän laajemmilla alueilla. Voihan selkeältä etenemisreitiltä vaikuttava alue ollakin umpikuja. Kaiken kukkuraksi hahmot liikkuvat erittäin jäykästi, mikä saa juoksevat sankarit näyttämään lähinnä ei-niin-siron vapaapainijan heleältä luistelulta.
Yo, Joe!
Muun toteutuksen tavoin itse pelaaminenkaan ei tapahdu ongelmitta. Sankarit lukittavat hyökkäysensä automaattisesti läheisiin vihollisiin, minkä jälkeen hahmoa voidaan vapaasti liikuttaa tämän ympärillä. Vaikka kohdetta voi vaihtaa manuaalisesti ohjauntatilla, on suuremmissa vihollisjoukoissa hankalampaa keskittää hyökkäyksensä haluttuun kohteeseen. Perusvaikeustasolla tämä ei sinänsä ole ongelma, sillä useimmat alueet voi pitkälti juosta läpi liipasinnäppäin pohjassa. Vaikeustasoa nostaessa on jo syytä hyödyntää
The Rise of Cobran suojautumismekanismia, joka vastaavasti on liian kankea pelin nopeahkoon toimintaan. Tietenkin Joet ovat tarvittaessa tappelupukareitakin, mutta yhteenotot ovat saman napin puuduttavaa rämpyttämistä.
 |
| Next-Gen? Pelin graafinen ilme on suorastaan vuosituhannen alkupuolelta, hieman kuten mekaniikkansakin. |
Myös elokuvassa tutuiksi tulevat superhaarniskat ovat mukana kuvioissa, mutta niiden käyttöä on rajoitettu silkan ylivoimaisuuden takia. Tyhjästä ilmaantuvat metallipuvut saadaan käyttöön, kunhan vihollisia on kuritettu mittarillisen verran, mutta silloinkin käyttöaika on rajattu. Ilmiö on jokseenkin hupaisa, sillä haarniskamoodissa taustamusiikki muuttuu tylsästä hissimusiikista ylitseampuvaksi orkesterin pauhannaksi. Kontrastiero on kieltämättä melkoinen. Ikävä kyllä puvun käyttössä on pyrittävä ennakoimaan kenttien tulevia tapahtumia, sillä pelialueelta toiselle siirtyessä tila katkeaa kesken kaiken.
The Rise of Cobran muihin omaleimaisiin ideoihin lukeutuu kulkuneuvoilla ajaminen, joka onkin surkuhupaisuudessaan täysin omaa luokkaansa. Vekottimet eivät tottele perinteisempiä ohjaustyylejä, vaan auto kaasuttaa painamalla ohjaintattia eteenpäin, osoittipa keula mihin suuntaan tahansa. Erikoisen ohjaustyylinsä myötä pelkästään suoraan ajaminen on suuri haaste, eikä tilannetta helpota juuri visusti paikoillaan pysyvä kamerakulma. Kuvakulmaratkaisun voisi melkein sulattaa, mikäli sitä osattaisiin hyöydyntää onnistuneilla kulmavalinnoilla, mutta kaikki erikoisemmat yritykset tapaavat vain peittämään pelaajien näkyvyyden.
No, no!
Pelin yksi ainoista positiivisista piirteistä on, ettei kaikkea kökköyttä tarvitse sulatella yksin. Toisin sanoen
G.I. Joe: The Rise of Cobran pääpeliä voidaan pelata yhdessä kaverin kanssa, jolloin suuri osa tuskastuttavista piirteistä saa runsaasti uudenlaista huumoriarvoa. Ystävän kera pelatessa puuduttavaan pelikokemukseen tulee oudohkoa vetovoimaa. Sitä haluaa yksinkertaisesti nähdä, kuinka huonoksi asiat voivatkaan loppua kohden mennä. On kuitenkin myönnettävä, että peliseura todella parantaa pelikokemusta hitusen, sillä esimerkiksi kulkuneuvoissa toinen pelaaja keskittyy ammuskeluun ja toinen ajamiseen. Jonkinmoista plussaa on annettava myös sille, että liittyminen ja poistuminen onnistuu tilanteessa kuin tilanteessa.
G.I. Joe: The Rise of Cobra on juuri niitä ilmestyksiä, joiden takia leffalisenssipeleillä on kyseenalainen maine. Pelistä on vaikeaa löytää mitään hyvää sanottavaa, yrittääpä tuotosta katsoa miltä kantilta tahansa. Käsittämättömintä on, että pelin julkaisija Electronic Arts on päästänyt tämänkaltaista ydinjätettä laaduntarkkailunsa lävitse. Myönnettäköön, etteivät julkaisulistoilta löytyvät lisenssipelit ole läheskään aina mestariteoksia, mutta EA:lla on yleensä sentään tuotantoarvot kohdillaan.
G.I. Joe on yksinkertaisesti peli, jolta ei osannut odottaa mitään, mutta yllätti silti laaduttomuudellaan.
Ville Arvekari... antaa lisenssipeleille aina edes jonkimoisen mahdollisuuden.
