Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Sony Computer Entertainment / Insomniac
Kotisivut: http://www.myresistance.net
Laitteistovaatimukset: PS3
Testattu: PS3
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Ei

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Alkuperäinen Resistance jakoi mielipiteitä. Jotkut pitivät pelin omaperäistä aihepiiriä ja rehellistä perusräiskintää PlayStation 3:n julkaisupelien parhaana tarjontana, toiset taas pitivät peliä turhankin yksinkertaisena. Yhdestä asiasta suunnilleen kaikki olivat samaa mieltä: moninpeli rokkasi.

Parin vuoden jatkokehittelyn jälkeen Resistance tulee taas. Tällä kertaa Insomniac on saanut hioa konseptiaan pari vuotta kauemmin, joten nyt mahdollisia rosoisuuksia ei enää voi selitellä julkaisupelin statuksella. Näkyykö vaiva, toimiiko peli, saako tarina arvoisensa päätöksen - vai jääkö käteen taas vain hyvä moninpeli?

Pelissä nähdään miltei kaikki alkuperäisen pelin aseet sekä pari uutta pyssyä. Vanhoja on viilailtu hieman uuteen uskoon, joten sarjan veteraanitkin pääsevät totuttelemaan uusiin leluihin ja tapoihin.

Resistance 2 on kirjaimellisesti suoraa jatkoa alkuperäiselle pelille, sillä tarina jatkuu vain muutamaa minuuttia viimekertaisten tapahtumien jälkeen.

Luutnantti Hale jatkaa taisteluaan Chimera-muukalaisten hyökkäystä vastaan vaihtoehtoisella 1950-luvulla, mutta ei enää yksin. Pelin alussa käy nimittäin selväksi, että Chimera-virukselta supervoimat saanut Hale ei ole ainoa laatuaan, vaan Yhdysvaltojen hallituksella on kokonainen erikoisryhmä täynnä mutanttisotilaita.

Mutanteille löytyy myös käyttöä, sillä Chimerat ovat edellisosan tappioidensa jälkeen aloittaneet uuden offensiivin, joka on kantanut Pohjois-Amerikkaan saakka. Nyt Yhdysvaltojen suurkaupungit ja kuuluisat maamerkit ovat taistelutantereina, mitä taustaa vastaan onkin käsittämätöntä, ettei niitä nähdä pelissä. Jos teet pelin, jossa on mahdollista taistella Golden Gate -sillalla, Vapaudenpatsaan juurella tai Valkoisen talon nurmikolla, olet maailmanluokan tahvo, mikäli vältät kyseisiä maamerkkejä kuin ruttoa.

Tämä ei sinänsä ole tosin lopulta yllättävää, sillä pelin taustatarina jää pääsääntöisesti vain taustakohinaksi. Hale hyppii kaupungista ja maanosasta toiseen ilman sen suurempia seremonioita, eikä ainakaan minulle jäänyt mitään yhtenäistä kuvaa juonesta, vaikka mukaan on yritetty sotkea henkilökohtaista draamaa Halen käydessä sisäistä sotaansa häntä mutantiksi muuttavaa virusta vastaan.

Juoni ja Yhdysvaltojen huono hyödyntäminen eivät kuitenkaan ole yksinpelin pahimmat ongelmat, sillä on melko selkeää, että Insomniac on käyttänyt valtaosan ajastaan moninpelin hiomiseen, ja kesken loppunut kehitysjakso näkyy ja tuntuu juuri yksinpelissä.

Pelin mahtava yhteisöpuoli ei ole suinkaan sattumaa, sillä Insomniac rekrytoi häpeilemättä alan huippunimiä muista pelitaloista ja jopa pelisivustojen väen joukosta. Hamstraus kannatti, sillä jopa Bungie saisi ottaa esimerkkiä Resistancen toimivuudesta.

Resistance 2:n lupailtiin ennakkoon tarjoavan jos jonkinlaista. Dramaattinen ja sydämen säikeitä hyväilevä taistelu kuuluisissa jenkkikaupungeissa jäi vain paperille, ja kenties samalle arkille unohtui myös peliin lupailtu jättimäinen skaala. Melkoisena yllätyksenä Resistance 2 on nimittäin pääasiassa intiimimpi ja klaustrofobisempi kokemus kuin edeltäjänsä.

Vaikka Hale kumppaneineen taisteleekin yhä kaduilla, hylätyissä verstaissa ja tukikohdissa, skaalaa on ruuvattu alaspäin. Kymmeniä kanssasotilaita näkee vain harvoin - pääasiassa mennään kovin perinteisissä ja lineaarisissa tunnelmissa. Vaikka tehtävien tavoitteet ja tapahtumapaikat vaihtelevat, toteutus on aina identtinen.

Hale ja kumppanit etenevät käytäviä - jotka voivat olla vaikka metsäpolkuja tai kaupungin sivukujia - pitkin seuraavaan väijytyspaikkaan, jonka jälkeen tie taaksepäin katkeaa. Ehkä pelaaja joutuu hyppäämään alas kielekkeeltä tai ehkä takana oleva silta romahtaa. Huoneeseen virtaa lauma muukalaisia, jotka tapetaan, ja sitten edetään seuraavaan väijytykseen.

Joku takarivissä hihkuu nyt, että tuommoisiahan ne kaikki räiskintäpelit pohjimmiltaan ovat. Pohjimmiltaan toki, mutta useimmat peittelevät luonnettaan jonkinlaisella lisäpuuhalla. Komennettavat tiimikaverit, ajoneuvot, suojautumissysteemi tai joku piristys olisi auttanut paljon myös Resistancea, sillä nyt tunnelma on kovin vanhahtava ja yksinkertainen.
Yksinkertaisuutta korostaa vielä se, että jokaiseen väijytykseen on yksi oikea ratkaisu, joka alleviivataan ja kirjoitetaan pelaajan eteen kissan korkuisin kirjaimin jakamalla huoneen ovella käteen ne ainoat oikeat aseet. Jos oven vieressä on vaikka tarkkuuskivääri, pelaajan odotetaan kykkivän taustalla ja sniputtelevan vihollisia. Muuten perii hukka.

Asiaa ei myöskään auta se, että peli uskoo opetukseen ympäri korvia läpsimällä. Miltei jokainen väijytyshuone sisältää pari automaattikuolemaa. Selän taakse ilmestyy näkymätön vihollinen, päähän putoaa pommi tai jotain muuta mukavaa. Yllätysten välttäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta, jos ei osaa ennakoida tulevaa, joten kohtauksia pelataan läpi yhä uudelleen, varsinkin vaikeammilla vaikeustasoilla.

Yksinpelin tähtihetkiä ovat pomomatsit, joissa pelaaja ottaa yhteen jättikokoisten pomojen kanssa. Pomomätötkin tosin kärsivät pelin itsestäänselvyydestä. Sen sijaan, että pelaaja saisi itse järkeillä parhaan taktiikan pomon kellistämiseen, matsit ovat kuin 8-bittisen Nintendon kulta-ajoilta. Ovelta saadaan käteen se ainoa oikea ase, sitten opetellaan pomon hyökkäysrutiini ja tämän jälkeen hoidetaan se päiväjärjestyksestä. Innotonta ja virkamiesmäistä, kuten muukin yksinpeli.

Vaikka yksinpeli on kokonaisuutena melkoinen pettymys, mukaan mahtuu hyviäkin hetkiä. Taistelu sumun peittämässä metsässä on tunnelmallinen ja jännittävä pelikokemus, joka saa tosin lähinnä kaipaamaan vain lisää samaa.

Resistance 2:n pelastus ja sen olemassaolon oikeutus löytyvät selkeästi moninpelitilojen puolelta. Moninpelin voi jakaa kahteen leiriin, sillä tarjolla on niin yhteistyötä kuin perinteistä räimettä kanssapelaajia vastaan.

Yhteistyöpelitila itsessään voisi olla jo monille syy ostaa peli, sillä se on mitä mainiointa viihdettä. Pienoisena yllätyksenä yhteistyöpelitila ja yksinpelikampanja eivät liity mitenkään toisiinsa, vaan tarjolla on massiivimoninpelin luolastoja muistuttava pelikokemus.

Pelaaja ja tämän seitsemän parasta kaveria valitsevat jokainen oman hahmoluokkansa kolmesta tarjolla olevasta. Kaikkia tarvitaan, joten kukaan ei tunne oloaan turhaksi. Sotilas on ryhmän tankki, se raskaasti aseistettu ja panssaroitu lihamylly, joka pitää vihollisten huomion itsessään räiskimällä näitä minigunilla ja suojaamalla ryhmäänsä voimakilvillä.
Kun tankki räimii vihollisia, kommando koukkailee selustaan tekemään vahinkoa ja pudottelee muille kavereilleen lisäammuksia - joita ei siis yhteistyöpelitilassa saa mistään muualta. Kommando on heiveröistä tekoa eikä kestä juuri kuritusta, joten hän arvostaa erityisesti lääkintämiehen läsnäoloa. Koska kyse on räiskintäpelistä, lämärit hoitavat toimensa ammuskelemalla vihollisiaan erikoisaseella, joka siirtää näiltä kestopisteitä tiimikavereille.

Onnistuminen vaatii aktiivista kommunikointia ja vahvaa tiimityötä, mikä on minun kirjoissani puhtaan positiivinen ratkaisu. Tarjolla on kokoelma satunnaisesti generoituvia ja vihollismääräänsä pelaajien mukaan sääteleviä tehtäviä. Vaikka itse kenttiä on vain muutama, tavoitteet vaihtelevat niin paljon, ettei samanlaisia keikkoja tule heti vastaan. Yhdellä pelikerralla Chicagossa pitää vaikka tappaa vihollisen komentaja, toisella taas käydä virittämässä pommi antennin juurelle.

Resistance 2 osaa tehdä yhteistyötä keväällä ilmestyvän PSP-Resistancen kanssa. Mikäli omistaa molemmat pelit, PSP-versiota voi pelata DualShock-ohjaimella ja peliin aukeaa uusi pelitila. Kieroa!

Resistance 2 ei unohda myöskään perinteisemmän räiskinnän ystäviä, vaan heillekin on tarjolla PlayStation 3:n parhaimpiin kuuluva kokemus. Pelistä löytyy toki mahdollisuus pelata perinteisiä lipunryöstöjä ja deathmatcheja, mutta ne eivät ole se varsinainen houkutus.

Se titteli menee erinomaiselle Skirmish-tilalle, jossa maksimissaan 60 pelaajaa ottaa yhteen vielä yhteistyöpeliä tiimihenkisemmässä räiskinnässä. Skirmish on vahvan tavoitekeskeistä ja jakaa pelaajansa viiden miehen ryhmiin, joista jokaisella on oma, selkeä tavoitteensa, kuten vaikkapa radiokeskuksen räjäyttäminen.

Jotta peli ei menisi täydeksi kaaokseksi, vastassa ei ole täyttä 30 miehen tiimiä, vaan jokaisen ryhmän oma vastaryhmä. Jos kuvitteellisen ryhmämme tavoitteena olisi vaikka räjäyttää se edellä mainittu radiokeskus, vastaryhmän tavoitteena olisi suojata sitä. Tavoitteet vaihtuvat lennosta, mutta vastaryhmä pysyy koko pelin samana, mikä luo herkullisia viha/rakkaus-suhteita.

Moninpelissä Resistance 2 on parhaimmillaan, ja on päivänselvää, että valtaosa Insomniacin ajasta kului juuri tämän osa-alueen hiomiseen. Asevalikoima pääsee oikeuksiinsa, peli saa vihdoin sitä kaipaamaansa skaalaa ja tekniikka toimii juuri niin hyvin kuin voisi toivoakin. Huikeus ei suinkaan lopu puhtaaseen verkkopeliin, sillä sen ympärille on rakennettu kokonainen yhteisö.

Jokainen pelaaja saa MyResistance-sivustolle oman kotisivunsa, jossa pidetään kirjaa pelaajan onnistumisista ja tekemisistä. Sivustolla voi myös pyörittää omia blogejaan, hallita klaaniaan ja vaikkapa osallistua keskusteluun pelin virallisella yhteisösivustolla. Moninpeli muodostaakin kokonaisvaltaisen ja toimivan paketin, josta paistaa jatkuvasti läpi se, että asioita on mietitty hartaasti ja pitkään.



Resistance 2 on selvästi kahden puoliskon peli. Kuten toivottavasti kävi jo selväksi, moninpeli rokkaa, kovaa. Mikäli nettiräiskintä tai vielä mieluummin alkuperäinen Resistance iskivät, moninpelistä saa varmasti rahoilleen vastinetta. Tämä on tuplasti totta, sillä Insomniacilla on aina ollut tapana tukea pelejään ilmaisen lisäsisällön myötä. Alkuperäinen Resistance sai huikeat määrät lisäsisältöä ja tukea, mikä osaltaan selitti ehkä sen vieläkin valtaisia pelaajamääriä.

Yksinpeli on taas toinen tarina. Siitä löytyisi pientä valittamisen ja naputtamisen aihetta paljon enemmänkin. Vaikka mikään osa-alue ei ole suoranaisen rikki, pienistä puroista muodostuu vuolas kyyneleiden virta, eikä ainakaan minulla ollut yksinpelin parissa hauskaa. Tästä puolesta pitäville en siis suosittelisi pelin hankintaa, ainakaan täyteen hintaan.

Miikka Lehtonen... odotti Resistance 2:lta paljon, ehkä turhankin paljon.