Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: EA / Pandemic Studios
Kotisivut: http://www.pandemicstudios.com/mercenaries/index.php
Laitteistovaatimukset: Xbox 360
Testattu: Xbox 360
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Pc, PS2, PS3

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Kolme vuotta sitten ilmestyi Mercenaries: Playground of Destruction, joka oli melko keskinkertainen peli, jota päädyin kuitenkin pelaamaan varsin paljon. Se ei ollut millään tavalla mullistava tuote, mutta siinä oli hetkensä, ja siinä oli myös yksi riemastuttava ominaisuus: pelaaja saattoi kutsua tykistö- ja pommitustukea ja pistää jokaisen pytingin pelimaailmassa matalaksi. Räjähdykset olivat näyttäviä, ja se jaksoi huvittaa yllättävän pitkään.

Nyt Pandemic on tehnyt pelille jatkoa, ja Mercenaries 2: World in Flamesnoudattaa pitkälti samaa kaavaa: pelaaja liikkuu avoimessa maailmassa sodan runtelemassa maassa, jossa toimii useita eri osapuolia, joille voi suorittaa tehtäviä. Tietylle poppoolle suoritetut tehtävät parantavat näiden suhtautumista pelaajahahmoon, mutta toisaalta taas kyseiset tehtävät suuntautuvat usein toista faktiota vastaan, joka luonnollisesti ei pidä moisesta toiminnasta. Pelaaja ammuskelee vihollisia, kaappailee siviili- ja sotilasajoneuvoja ja aina välillä kutsuu taivaalta massiivista tuhoa ja kuolemaa.

Kaboom! Pelin massiiviset räjähdykset ovat ehdottomasti paras syy pelata sitä.

Tällä kertaa kyseessä on Pohjois-Korean sijasta lähitulevaisuuden Venezuela, jossa tapellaan muun muassa vapaudesta ja öljystä. Siellä on siis käyttöä tyypille, joka osaa pistää väkeä oikoiseksi ja pitää siitä, että joku maksaa tästä riemusta. Kaikin puolin tuttua kamaa siis, mutta mukana on kuitenkin koko joukko uusiakin elementtejä.

Kuten aiemminkin, pelaaja voi valita yhden kolmesta pelaajahahmosta. Yksi paranee muita nopeammin, toinen jaksaa roudata isompaa ammuskasaa mukanaan ja kolmas juoksee vikkelämmin kuin muut, mutta nämä erot eivät tunnu pelillisesti kovin merkittäviltä. Hiukan merkittävämpää on, että pelin käsikirjoitus eroaa hiukan hahmosta riippuen, mutta sillä olisi enemmän merkitystä, jos tarina kiinnostaisi enemmän.

Oman hahmonsa lisäksi pelaaja tarvitsee myös muita hahmoja. Mukana on heti aluksi oma hakkeri, joka hoitelee bisnespuolta, mutta jotta ilmakuljetukset ja -iskut saadaan toimimaan, tarvitaan myös helikopteripilotti, hävittäjäpilotti ja mekaanikko, jotka värvätään pelin aikana. Valitettavasti tämä kuulostaa siistimmältä kuin se todellisuudessa on, sillä kaverit kerätään mukaan aivan pelin alussa, eikä meno oikeastaan juuri eroa siitä, että peli avaa tietyt ominaisuudet vasta hiukan myöhemmin. Hahmoilla on sentään vähän persoonallisuutta, mutta "juoppo venäläinen" ei varsinaisesti ole mikään ainutlaatuisen hahmokehityksen huippu.

On piilossa viidakon... Viidakko ei tosin juuri vaikuta viidakolta, vaan enemmänkin harvalta pusikolta.

Oleellisempi uudistus sen sijaan on, että nyt erilaiset tykistö- ja ilmaiskut pitää erikseen kerätä tai ostaa varastoon, ennen kuin niitä voi käyttää. Alkuperäisessä pelissä tykistö lauloi aina, jos pelaajalla vain oli rahaa, mutta se peli ei enää vetele. Nyt pelaajan on ensin ostettava tehtävien välillä tykistöisku varastoon tai löydettävä siihen tarvittavat ammukset maastosta, ennen kuin sitä voi käyttää. Ostosvalikoimat paranevat tehtäviä suorittamalla, ja laajemman katalogin lisäksi palkkiona on toki myös massia, jolla ostoksia voi tehdä. Pelaaja voi myös kutsua helikopterin tuomaan itselleen ajoneuvon tai varusteita, ja myös tämä valikoima riippuu siitä, kuinka hyvät välit pelaajalla on kyseisiä vehkeitä toimittavaan faktioon.

Nyt mukana on myös joukko minipelejä, jotka käynnistyvät pelaajan yrittäessä vallata raskaampia ajoneuvoja. Ne ovat varsin älyttömiä - esimerkiksi tankkia vallatessa pitää ensin rämpyttää yhtä nappia, jotta hahmo läimäyttää aseen pois kuskin kädestä ja iskee tätä kavoihin omalla otsallaan, ja sitten toista namiskaa, jotta hahmo saa pöllittyä kranaatin viholliselta ja tuupattua sen tankin luukusta sisään vihollisen seuraksi. Ne tuntuvat ensin hauskoilta, mutta valitettavasti ne toistavat itseään niin paljon, että niistä tulee pakkopullaa jo pelin alussa. Onneksi ajoneuvovalikoima on sentään paljon laajempi kuin edellisessä pelissä.

Pelin parasta antia ovat yhä massiiviset räjähdykset. Kun pelaaja tipauttaa värikästä savua kohteen merkiksi bunkkerin reunalle ja juoksee karkuun, tai maalaa kohteen laserilla, jotta pommittaja tietää, mihin tönttöpönttö pitäisi toimittaa, ja sen seurauksena koko maailma repeää kappaleiksi, se on hyvin hauskaa.

Kranaatti sulle, tankki mulle. Ajoneuvorekisteriin päivitetään uusi omistaja minipelin avulla.

Periaatteessa kyseessä on siis melko sujuva toimintapeli, joka ei ehkä juuri tarjoa innovaatiota, mutta onpa ainakin toimintaa. Ikävä kyllä Mercenaries 2 kuitenkin tuottaa pettymyksen juuri niillä osa-alueilla, joiden avulla keskinkertainen peli voi vielä pärjätä: pelissä ei oikeastaan ole haastetta, ja tehtäväsuunnittelu on tavattoman suoraviivaista.

Tämä ensimmäinen tekijä on hämmentävä, sillä pelissä tuntuu usein lähes mahdottomalta kuolla. Homman nimi on, että mitä alemmaksi pelaajan kestopisteet laskevat, sitä hitaammin ne laskevat, ja loppuvaiheessa pelaajaa pitää räiskiä melko silmittömästi, jotta viimeisetkin rippeet pisteistä katoavat ja kuolo korjaa.

Ikään kuin tämä ei jo riittäisi, hahmo myös paranee uskomatonta vauhtia (ja oikealla hahmolla vielä nopeammin). Jos terveydentila tipahtaa 2 %:n paikkeille, pelaaja voi juoksuttaa ukkelin vaikkapa jonkin kiven taakse odottelemaan, ja alta aikayksikön ollaankin taas jossain 50 %:n tienoilla. Toki hahmo voi silti päästä hengestään, mutta se vaatii useimmiten joko röyhkeää huolimattomuutta tai erityisen huonoa tuuria. Taitoa sen sijaan ei erityisesti vaadita. Tämä johtaa siihen, että pelaaminen menee usein kummalliseksi rymistelyksi, jossa esimerkiksi kohti ampuvat sotilaat eivät yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa pelaajaa kovin paljon. Se ei tee tunnelmalle hyvää.

Hammasta purren. Pelaajahahmon tappaminen vaatii jo vähän yrittämistä. Vähän liiankin paljon.

Asiaa ei paranna se, että tehtävät koostuvat lähinnä siitä, että mennään johonkin ja tapetaan tai tuhotaan jotain. Vaihtelu virkistäisi kovasti, mutta nyt sitä ei oikein ole tarjolla: melkein koko peli koostuu siitä, että pelaaja rymistelee eteenpäin ja ammuskelee. Se toki sopii pelin henkeen, mutta ei olisi yhtään pahaksi, jos välillä ammuskeltaisiin vähän eri tavoilla.

Hyvin heikko ja ennalta-arvattava tekoäly tekee tehtävistä vielä kuivempia. Pelaaja esimerkiksi oppii hyvin pian, että jos vihollisjeepin konekiväärissä roikkuvan kaverin ampuu, auton kuljettaja yrittää sen jälkeen ajaa pelaajahahmon päälle. Jos se ei oitis onnistu, kuski ponkaisee ulos autosta ja kiipeää itse kookoon varteen - jos ehtii, ennen kuin pelaajan sarja tekee köpöttelystä lopun. Kun täysin saman kuvion näkee parisataa kertaa, se lähinnä haukotuttaa.

Ollaanko kavereita? Peliä voi pelata myös yhteispelinä toisen pelaajan kanssa.

Peli ei myöskään vakuuta grafiikallaan. Se tuo selvästi mieleen sarjan edellisen pelin, mutta valitettavasti se tekee sitä tyylinsä lisäksi myös tasollaan. Se ei oikein ole kehu näinä uuden sukupolven pelikoneiden aikoina. Olisi vähän liioittelua sanoa, että peli on ruma - näinä päivinä hyvin harva peli on enää oikeasti sietämättömän näköinen - mutta verrattuna nykyisiin alan standardeihin peli näyttää hyvin vaatimattomalta. Kaikki näyttää melko tasapaksulta, vesiefektit tuntuvat alkeellisilta ja kaikki suurkaupunkien talot näyttävät lähes samoilta. Venezuelan kuuma ja kostea tunnelma ei oikein välity pelaajalle asti, eikä maailma tunnu eloisalta. Etenkin animaatiot jättävät toivomisen varaa, ja jopa pelin massiiviset räjähdykset, sen paras yksittäinen asia, voisivat olla paljon, paljon komeampia.

En voi sanoa, että Mercenaries 2 olisi mitenkään mahtava peli, mutta myönnän suoraan, että siinä on hetkensä: se voi olla keskinkertainen, mutta silti on hauskaa poksauttaa punainen savukranaatti ja juosta henkensä kaupalla pois alueelta, ennen kuin taivaalta sataa massiivista tuhoa ja kuolemaa. Siinä on fiilistä, jota ei oikeastaan löydy mistään muusta pelistä, ja kaikesta huolimatta se erottaa pelin massasta. Se on hauskaa, ja se jaksaa riemastuttaa kerran toisensa jälkeen. Valitettavasti se ei vain mitenkään riitä kantamaan koko peliä.

Mikko Rautalahti... on hiukan yllättynyt siitä, että Venezuela on ilmeisesti koko maailma. Ja että se on liekeissä.